Sohvapöydältä löytyi käsiini tällä kertaa Kirsi Hiilamon ja Heli Pruukin kirjoittama kirja Aina tytär, aina äiti, joka käsittelee nimensä mukaisesti tytär–äiti -suhdetta. Vaikka en kirjan varsinaista kohderyhmää olekaan, luin kirjan yleisestä mielenkiinnosta aihepiiriä kohtaan. Ja koska kirja sopii tänne blogiinkin, ajattelin jakaa ajatuksia lukukokemuksesta näin miehen näkökulmasta.
Mistä kirjassa on kyse?
Kirja on nimensä mukaisesti kirjoitettu ensisijaisesti aikuisille naisille, jotka syystä tai toisesta haluavat pohtia omaa äiti-suhdettaan hieman tarkemmin. Kirjassa käydään läpi lähes koko äitiyden elämänkaari ja keskitytään erityisesti lapsen tasapainoisen kasvun kannalta kriittisiin asioihin. Paljon huomiota saavat äitisuhteen (oletettavasti) yleiset ongelmat, esimerkiksi äidin tyttärelleen tarjoama liian vähäinen tai olematon huomio ja hellyys. Niin ikään äidin mahdollista narsismia käsitellään varsin laajasti. Tällaisten asioiden kautta päästään käsiksi siihen, miten äitisuhde vaikuttaa tyttären elämän muihin ihmissuhteisiin. Kun elämänkaari omasta lapsuudesta äidin vanhuuteen on käyty läpi, kirjan loppuosasta löytyy vielä harjoituksia sekä joidenkin naisten kirjeitä omille äideilleen. Harjoituksista moni sopisi nähdäkseni yhtä lailla muiden elämän tärkeiden ihmissuhteiden työstämiseen.
Lukukokemus
Miehenä tartuin kirjaan paitsi yleisestä kiinnostuksesta tämän blogini aihepiiriin, myös tietysti minulle läheisten naisten äitisuhteet jossain määrin mielessäni. Yksi kirjan silmiäavaavimmista asioista olikin ymmärtää, kuinka vähän tuntee itselle niiden läheisimpienkin ihmisten äitisuhteita. Äitisuhteissa on kyse niin henkilökohtaisesta asiasta, ettei tällaiseen pääse suhteen ulkopuolinen kovinkaan syvälle kiinni pelkällä arkijutustelulla.
Muuten luin kirjaa enemmänkin siitä näkökulmasta, miten äitisuhde vaikuttaa myöhempään elämään ja erityisesti aikuisiän parisuhteita silmälläpitäen. Tästäkin näkökulmasta kirja oli ihan mielenkiintoinen luettava. Silti minusta jäi tuntumaan, että jokin punainen lanka minulta jäi kirjasta sukupuoleni takia löytämättä.
Mikä oli kirjan parasta antia?
En koe olevani oikea henkilö kertomaan mitä kirjalla on annettavaa varsinaiselle kohderyhmälleen, eli tyttärille ja äideille. Erityisesti tämän alaotsikon kohdalla kannattaakin siis pitää mielessä, että kirja todennäköisesti tarjoaa lukijoilleen paljon sellaista, mihin itse en päässyt käsiksi.
Olen viimeaikoina huomannut tarkkailevani elämää yhä enemmän siitä näkökulmasta, miten paljon lapsuudessa koettu vanhempien ero vaikuttaakaan lapseen pitkällä aikavälillä. Myös tästä kirjasta löysin paljon asioita, joita pystyin yhdistämään tähän aihepiiriin. Kirjasta löytyikin paljon vahvistusta aiemmin muodostamalleni näkemykselle, että erojen vaikutukset ovat nyky-yhteiskunnassamme paljon suurempia kuin mitä julkinen keskustelu asiasta antaa ymmärtää. Ote kirjasta:
”Esimerkiksi äidin tyytymättömyys omaan elämäänsä voi näkyä aikuisen tyttären elämässä. Silloin tyttärellä voi olla vaikeuksia ottaa vastaan hyvää omassa elämässään ja mennä kohti omia unelmiaan ja halujaan. Esimerkiksi äidin pettymykset ja epäluottamus suhteessa miehiin voi ilmetä tyttären vaikeutena luottaa miehiin ja muodostaa turvallisia parisuhteita.”
Tämähän on juuri se asia, josta olen hieman eri muodossa kirjoittanut aiemminkin, ja joka nähdäkseni on osasyy siihen, että maamme syntyvyysluvut ovat laskeneet viimeaikoina. Jos tytär pahimmillaan on kuullut koko lapsuutensa, kuinka äiti on purkanut katkeruutta miehiin ja ehkä erityisesti tyttären isään, ei ole ihme jos tyttären voi olla vaikea aikuisena muodostaa tasapainoista ja elinikäistä parisuhdetta. Tällöin tyttären lapsiluku myös todennäköisesti jää keskimääräistä alhaisemmaksi. (Aiheeseen liittyen kannattaa lukea esimerkiksi tämä kirjoitukseni syntyvyydestä tai e-kirjaseni vanhempien eron vaikutuksista lapsen aikuisiän parisuhteisiin.)
Tämän kirjan luettuani olen siis entistä vahvemmin sitä mieltä, että lapsuudenperheen pitkäaikaisvaikutuksista pitäisi puhua julkisuudessa paljon nykyistä enemmän. Mutta kirjaan palatakseni: koen kirjan nostaneen hyvin esille niitä asioita, jotka lapsuuden suhteessa äitiin vaikuttavat vielä myöhemmin pitkälle ihmisen – ja tässä tapauksessa erityisesti tyttären – elämässä.
Mitä jäin pohtimaan?
Huomasin useassa kohdassa kirjaa miettiväni, soveltuisiko teksti yhtä lailla äiti–poika -suhteeseen tai jopa lapsen ja isän välisiin suhteisiin. Ymmärrän toki, että kirjan ollessa suunnattu puhtaasti äiti–tytär -akselille, kirjoittajilla ei ole ollut tarpeen pohtia tällaisia tarkennuksia. Silti kirjasta olisi mielestäni vähällä vaivalla saanut vielä enemmän lukijaa sivistävän, vaihtamalla ”tytär” -sanan johdonmukaisesti ”lapseksi” tai ”äidin” ”vanhemmaksi” silloin kun käsiteltävä asia pätee myös muihin vanhempi–lapsi -suhteisiin. Tällöin kirja olisi avannut lukijan silmiä myös esimerkiksi kumppanin äitisuhteelle samalla vaivalla. Nyt kunkin asian yleistettävyys jäi lukijan arvailun varaan.
Toinen asia jota huomasin useamman kerran pohtivani, oli perhevapaiden jakamisen vaikutus tytär(/lapsi)–äitisuhteeseen. Tässä kohtaa ymmärrän toki, että asian uutuuden ja sitä kautta nykyisin olemassa olevien tutkimusten vähyyden takia tätä asiaa on hieman hankala käsitellä. Mutta kun kirjassa kuitenkin korostettiin useaan otteeseen äidin ja lapsen erityissuhdetta varhaislapsuudessa, olisi ollut mielenkiintoista lukea hieman pohdintaa siitä, miten lapsen ja äidin suhteeseen vaikuttaa vaikkapa se, jos äiti heti synnytyksen jälkeen lähteekin töihin ja isästä tulee lapsen ensisijainen hoitaja. Tätä näkökulmaa vasten olisi mielellään lukenut hieman lisää esimerkiksi seuraavaan kirjasta otettuun lainaukseen liittyen:
”…äidin huolenpito ja rakastava katse ovat pienen lapsen koko olemassaolon ja elämän keskeisin pyrkimys ja tarkoitus. Ne luovat perustan lapsen perusturvallisuudelle sekä todelliselle ja vahvalle itsetunnolle ja minuuden kokemukselle. Puutteet minuutta rakentavassa varhaisessa vuorovaikutuksessa saavat kokemaan, että on jollain tavalla rakkauteen ja välitetyksi tulemiseen kelpaamaton tai arvoton.”
Ehkä ei ole mitään väliä, tekeekö äiti heti lapsen synnyttyä pitkää päivää töissä uraa luoden, mutta edellisen kaltaista tekstiä luettuaan jää väistämättäkin miettimään haluaako isänä rikkoa tämän ainutlaatuisen äiti–lapsi -suhteen ottamalla lapsenhoidosta päävastuun esimerkiksi lapsen ollessa 3 kuukauden ikäinen. Vai tarkoittaako edellinen lainaus, että kotiäidin lapset ovat uraäidin lasten suhteen etulyöntiasemassa perusturvallisuuden, vahvan itsetunnon ja minuuden kehityksessä? Itse en osaa tähän kysymykseen vastata, enkä tiedä osaako kukaan muukaan, koska näitä pitkän aikavälin vaikutuksia päästään tutkimaan kunnolla vasta sitten, kun ensimmäinen laajemmin koti-isien kasvattama sukupolvi lähestyy 40 vuoden ikää.
Kenelle suosittelen kirjaa?
Näin miehenä en ehkä ole se oikein henkilö kertomaan kenen tämä kirja kannattaisi lukea, mutta uskoisin silti, että paras hetki naisille lukea tämä kirja, olisi naisille nuorena aikuisena jo ennen mahdollisia omia lapsia. Ehkäpä jo ennen vakavaa elinikäistä parisuhdettakin. Kuten kirjassakin todetaan, monet asiat muodostavat sukupolvien ketjun. Niinpä uskoisinkin parasta olevan, jos mahdollisia ongelmakohtia suhteessa omaan äitiin pystyisi työstämään mahdollisimman pitkälle jo ennen omaa äidiksi tulemista. Tästäkin huolimatta uskon kirjan olevan hyödyllistä luettavaa ihan jokaiselle naiselle täysiän kynnykseltä eteenpäin. Vanhemmiten lukukokemus tosin saattaa muodostua enemmänkin ”mitä olisikaan pitänyt tehdä toisin” -tyyppiseksi.