Skip to content

Vanhempien eron vaikutukset lapsen aikuisiän parisuhteisiin

Päätin juhlistaa blogini 1-vuotissyntymäpäiviä julkaisemalla ilmaisen e-kirjan. Teemaksi valikoitui aihe, josta ei Suomessa mielestäni puhuta lainkaan tarpeeksi, eli vanhempien eron vaikutukset eron kokeneiden lasten aikuisiän parisuhteisiin. Olkaa siis hyvät, kaikki rakkaat lukijani. Tässä teille Vanhempien ero & lapsen aikuisiän parisuhteet – kokemuksia, näkemyksiä ja tutkittua tietoa vanhempien eron vaikutuksista lapsen aikuisiän parisuhteisiin -kirja ladattavaksi ja jaettavaksi pdf-muodossa (linkki). Vaihtoehtoisesti voitte myös lukea kirjan normaalin blogitekstin muodossa (alla).

Vanhempien eron vaikutukset lapsiin tuntuvat olevan vaiettu ja tulenarka aihe.
Vanhempien eron vaikutuksista lapsiin – ja tässä tapauksessa lasten aikuisiän parisuhteisiin – puhutaan aivan liian vähän.

Sisällysluettelo

Esipuhe 5

Johdanto 8

Vanhempien ja heidän parisuhteensa merkitys lapsen kehitykselle 11

Isän merkitys lapsen kehitykselle 11

Äidin merkitys lapsen kehitykselle 13

Vanhempien parisuhteen merkitys lapselle 13

Onko biologisilla vanhemmilla merkitystä? 15

Eron konkreettiset vaikutukset lapsen aikuisiän parisuhteisiin 18

Teini-iän riskikäyttäytyminen ihmissuhteissa 19

Suhteen muodostamisen vaikeus ja alhaisempi sitoutuminen suhteeseen 21

Luottamisen vaikeus 23

Epäsuotuisat käyttäytymismallit ja puutteelliset konfliktinratkaisutaidot 23

Jatkuva pelko suhteen päättymisestä 26

Parisuhteen heikommaksi koettu laatu 28

Vanhempiensa eron kokeneet eroavat itsekin useammin 28

Miten lapsen ikä vanhempien erohetkellä vaikuttaa lapsen aikuisiän parisuhteisiin? 30

0–2 -vuotias lapsi 30

3–5 -vuotias lapsi 32

6–8 -vuotias lapsi 32

9–11 -vuotias lapsi 33

12–20 -vuotias lapsi 34

Kannattaako lasten takia pysyä yhdessä? 35

Yhteenveto 37

Esitettyyn malliin liittyviä ongelmia 38

Miten voit helpottaa asiaa? 40

Jälkisanat 43

Lähteet 45

Esipuhe

Lapsena koetun vanhempien eron vaikutuksista ihmisen aikuisiän parisuhteisiin ei Suomessa juurikaan puhuta tai käydä julkista keskustelua. Tietoa halutessaan sitä joutuu etsimällä etsimään, ja silloinkin sitä löytää lähinnä englannin kielellä.

Olen itse kokenut vanhempieni eron. Pitkään ajattelin, etteivät eron vaikutukset lopulta niin dramaattiset olleet. Kuinka vähän silloin ymmärsinkään. Tutustuttuani omien kokemuksieni innoittamana useamman vuoden ajan asiaan ja luettuani  lukuisia tutkimuksia sekä tarinoita vanhempien eron pitkäaikaisvaikutuksista olen alkanut hiljalleen käsittää miten perustavaa laatua olevasta kokemuksesta erossa lapsen näkökulmasta on kyse. Tässä kirjassa keskityn yhteen eron varsin kapeaan vaikutusalueeseen, eli eron vaikutuksiin lapsen aikuisiän parisuhteiden kannalta. Koen, että muista vaikutuksista, esimerkiksi lapsen mielenterveysongelmiin liittyen, on hieman helpommin tietoa saatavilla. Olen näistä muista vaikutuksista itsekin pari lyhyttä blogitekstiä kirjoittanut. 

En elä siinä harhaluulossa, että omat kokemukseni tai muut yksittäiset tarinat olisivat suoraan yleistettävissä kaikille. Jokaisen lapsen kokemus on enemmän tai vähemmän erilainen. Joku voi varmasti perustellusti väittää, ettei ero ole vaikuttanut mitenkään, tai että se on vaikuttanut ainoastaan positiivisesti. Siksi en perusta tätä kirjaa omille kokemuksilleni tai yksittäisille tarinoille, vaan tieteellisistä tutkimuksista ja muusta alan kirjallisuudesta ammentamalleni tiedolle. Tämän lähdeaineiston tuottamasta tiedosta löytyy selkeitä viitteitä siitä, että monilla vanhempien eron kokeneilla vaikutukset ovat esimerkiksi luottamisen vaikeuden, jatkuvan jätetyksi tulemisen pelon ja näistä mahdollisesti seuraavan mustasukkaisuuden kautta selvästi nähtävissä heidän omissa aikuisiän parisuhteissaan. Eikä nyt puhuta vain heikomman sosioekonomisen aseman omaavien perheiden lapsista, vaan yhtä lailla ”hyvissä perheissä” eron kokeneista. 

Lähes kaikissa lukemissani tutkimuksissa on käsitelty aihetta perinteiseen heteroperheeseen pohjautuen. Tältä pohjalta vanhempien eron on myös todettu vaikuttavan ihmiseen hieman eri tavalla lapsen sukupuolesta riippuen. Siksipä tässäkin kirjassa asiaa käsitellään varsin perinteiseen perhemalliin pohjaten. Koska moderni lukija saattaa kiinnittää tähän huomiota, haluan tässä kohtaa todeta, etten ole tällä käsittelytavalla tarkoituksellisesti halunnut ketään syrjiä tai jättää huomioimatta. En vain ole löytänyt asiasta riittävästi  tutkimustietoa esimerkiksi sateenkaariperheisiin tai erilaisiin lapsen seksuaalisiin suuntautumisiin liittyen. Myös adoptioperheet olen rajannut kirjasta tässä vaiheessa ulkopuolelle. Toivottavasti aika tulee korjaamaan nämä puutteet ja joskus vielä ilmestyy kirja, joka nämäkin asiat ottaa huomioon.

Uskon, että oma elämäni olisi ollut hieman mukavampaa, jos olisin tiennyt enemmän vanhempieni eron vaikutuksista omaan parisuhteeseeni, ja jos myös kumppanini olisi näitä asioita heti alkuun ymmärtänyt. Tämä on perimmäinen syy sille, että haluan näitä asioita tämän kirjan muodossa muillekin jakaa. Toivottavasti tämä kirja antaa lukijalleen paitsi tietoa, myös ymmärrystä, kärsivällisyyttä ja tahtoa ratkoa parisuhteen haasteita. Tätä kautta voimme estää seurausten siirtymisen seuraavan sukupolven eli omien lastemme taakaksi. Sillä  kuten tutkijatkin ovat todenneet, on turvallinen, tasapainoinen ja ehjä lapsuudenperhe lapselle aina hyvää rikkinäistä perhettä parempi.

***

Olen halunnut antaa tämän kirjan vapaasti kaikkien luettavaksi ja julkaisen tämän myös blogikirjoituksen muodossa.  Vastapalvelukseksi toivon, että jaat tätä eteenpäin tuttavaverkostossasi, jotta mahdollisimman moni asiasta kärsivä ymmärtäisi, mistä oikein on kyse – ja että tämän ymmärryksen kasvaessa tulevaisuudessa mahdollisimman monen ei tarvitsisi näihin asioihin liittyen kärsiä lainkaan. Kiitos, kun autat minua auttamaan muita!

Helsingissä tammikuussa 2020,

Daddy Speziale

Johdanto

Yhteiskunnassamme nykyisin vallitseva yksilön vapautta ja onnea korostava ilmapiiri on eroille suosiollinen. Avioerojen määrä on viimeiset 30 vuotta pysynyt samalla 13 000 – 14 000  kappaleen vuositasolla1. Tämän luvun päälle tulevat tilastoimattomat avoerot varmistavat sen, että eri lähteiden mukaan vuosittain noin 30 000 lasta kokee vanhempiensa eron. Eroamista pidetäänkin lähes yhtä normaalina kuin töissä käymistä, eikä media pelkää revitellä julkkisten erouutisilla. Se mikä yleisessä keskustelussa jätetään kuitenkin lähes poikkeuksetta mainitsematta, on eron aiheuttamat pitkäaikaisvaikutukset eronneiden ihmisten lapsille. Tällaisia lapsia ja aikuisia voidaan edellä olevien tilastojen perusteella olettaa maassamme olevan noin miljoona kappaletta.

Vaikka asiasta ei meteliä pidetäkään, niin tutkimusten mukaan lapsena koettu vanhempien ero kasvattaa todennäköisyyttä monille negatiivisena pidetyille asioille saavuttaessa ikään, jolloin ihminen alkaa itse muodostaa parisuhteita. Vaikutukset eivät myöskään rajoitu nuoruuteen ja ensimmäisiin parisuhdekokeiluihin, vaan seuraavat monissa tapauksissa mukana läpi elämän, aiheuttaen ongelmia ehkä vasta siinä vaiheessa, kun parisuhdetta on jo vuosia takana.

Mitä nämä seuraukset sitten voivat olla ja miksi niitä ilmenee? Ymmärtääksemme asiaa meidän tulee aluksi tuntea vanhempien ja heidän parisuhteensa merkitys lapsen kehitykselle. Tähän aihepiiriin päästään tutustumaan lyhyesti kirjan ensimmäisessä luvussa. Tämän pohjalta saamme jo aavistuksen siitä, mistä kaikesta eroperheen lapsi voi ehjässä perheessä kasvaneisiin lapsiin verrattuna jäädä paitsi. 

Kirjan toisessa luvussa paneudutaan tarkemmin siihen, miten lapsena koettu vanhempien ero tutkimusten mukaan heijastuu ihmisen aikuisiän parisuhteisiin. Tämän jälkeen ymmärrämme hieman paremmin, miksi eron lapsille parisuhteen muodostaminen ja siihen täysillä sitoutuminen on ehjässä perheessä kasvaneita lapsia vaikeampaa, tai miksi eron lapset huomaavat keskimääräistä useammin oman parisuhteensa päättyvän lopulta eroon. Lukua lukiessa kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että kyse ei ole väistämättömistä seurauksista, jotka ilmenevät aina kaikilla, vaan enemmänkin todennäköisyyksistä. Oma vaikutuksensa lapsen erokokemukseen on esimerkiksi sillä, onko lapsi eron myötä päässyt pois turvattomasta kodista (positiivisempi tapaus), vai näkeekö lapsi, että ero on rikkonut hänen onnellisena ja hyvänä kokemansa perheen (negatiivisempi vaikutus). Joka tapauksessa, tässä luvussa esitettyjen asioiden on tutkimuksissa todettu olevan yleisempiä eron lapsilla verrattuna ehjien perheiden lapsiin.

Kolmannessa luvussa tarkastellaan sitä, miten lapsen ikä  vanhempien eron tapahtuessa vaikuttaa erosta mahdollisesti koituviin seurauksiin. Kuten hyvin tiedämme, ihminen käy lapsuutensa aikana läpi erilaisia kehitysvaiheita. Meneillään olevasta kehitysvaiheesta riippuen vanhempien eron mukanaan tuoma mullistus lapsen elämään vaikuttaa aina hieman eri tavalla lapseen ja hänen ajatusmaailmaansa. Näiden asioiden ymmärtäminen täydentää edellisissä luvuissa luotua yleistä kuvaa vanhempien eron vaikutuksista. Tämän ymmärryksen kautta pääsemme lähemmäs yksittäisen vanhempiensa eron kokeneen ihmisen ajatus- ja kokemusmaailmaa, ja voimme paremmin oppia jotain itsestämme tai kumppanistamme.

Kirjan lopuksi haluan – mahdollisesti rankan lukukokemuksen päätteeksi – tarjota vielä hieman valoa ja toivon kipinää. Siksi käsittelen lyhyesti sitä, mitä kirjasta itsensä (tai kumppaninsa) tunnistaneen mahdollisesti kannattaa tehdä, jotta vuosien takaisen lapsuudenkokemuksen negatiiviset vaikutukset parisuhteeseen saataisiin minimoitua.

Vanhempien ja heidän parisuhteensa merkitys lapsen kehitykselle

Vanhempien aktiivinen osallistuminen lapsen elämään ja kasvatukseen on tärkeä tekijä paitsi lapsen yleisen kehityksen, myös hänen aikuisiän parisuhteidensa hyvän laadun kannalta2. Koska vanhempien merkityksestä lapsen yleiselle kehitykselle on kirjoitettu lukuisia hyviä kirjoja ja artikkeleita, keskityn tässä yhteydessä käsittelemään muutamia tärkeinä pitämiäni vaikutuksia nimenomaan lapsen aikuisiän parisuhteita silmälläpitäen. Käsittelen alkuun erikseen kummankin vanhemman erillistä merkitystä lapsen kehitykselle. Tämän jälkeen pohdin vielä sitä, mikä merkitys vanhempien  välisellä parisuhteella lapselle on.

Isän merkitys lapsen kehitykselle

Harvard Extension Schoolin artikkelin mukaan teini-ikäinen lapsi katsoo vertaisiaan ymmärtäkseen millainen hänen pitäisi olla sillä hetkellä. Vanhemmat (isä tai äiti) puolestaan kertovat esimerkillään lapsille sen, millainen hänestä pitäisi tulla. Isä siis muodostaa pojalle miehen mallin, jonka tekemisiä ja päivittäistä käyttäytymistä erilaisissa tilanteissa lapsi voi seurata lähietäisyydeltä.3

Poika tarkastelee isänsä toimintaa paitsi suhteessa itseensä, myös suhteessa äitiinsä. Aikuisikään ehtiessään pojalle onkin ehtinyt muodostua varsin hyvä käsitys siitä, mitkä isän toimintamalleista ovat olleet hyviä (tai huonoja) niin suhteessa lapsiin kuin suhteessa äitiinkin. Nämä ovat ne ensisijaiset mallit, joita poika myöhemmin omassa aikuisiän parisuhteessaan ja perheessään pyrkii toteuttamaan (tai välttämään).

Edellä kuvattujen käyttäytymismallien havainnoinnin lisäksi hyvän isäsuhteen on todettu liittyvän miehillä myös esimerkiksi pienempään aikuisiän reaktiivisuuteen, mitä tulee stressitekijöihin5. Stressitekijöitä kohdatessaan miehet, joilla on ollut hyvä isäsuhde, pystyvät siis todennäköisemmin suhtautumaan tilanteeseen rauhallisesti antamatta asian mennä tunteisiin. Tämä luonnollisesti auttaa tasapainoisemman elämän ja parisuhteen muodostamisessa sekä pienentää riskiä turhille tunnepitoisille riidoille parisuhteessa ja perhe-elämässä.

Paitsi pojalle, myös tytölle hyvällä isäsuhteella on tunnetusti ensiarvoisen tärkeä merkitys. Samalla tavoin kuin poika, myös tytär havainnoi isänsä käytöstä suhteessa itseensä ja äitiinsä. Tällä kertaa ei vain haeta malleja omalle käytökselle, vaan asioita, joihin tytön myöhemmin kannattaa kiinnittää huomiota omaa kumppania valitessaan.

Vielä edellistä tärkeämpi tekijä tuntuu kuitenkin olevan se, miten läheinen ja hyväksyvä suhde tytön ja isän välillä vallitsee. Turvallisen, kannustavan ja avoimen isäsuhteen omaavat tytöt pidättyvät todennäköisemmin varhaisen teini-iän seksikokeiluilta ja tätä kautta myös välttyvät suunnittelemattomilta raskauksilta. Osittain tämän seurauksena näillä tytöillä, joilla on ollut lapsena hyvä isäsuhde, onkin keskimääräistä useammin aikuisena hyvä ja pitkäkestoinen parisuhde, jossa he tuntevat myös tunnepuolella olevansa läheisiä kumppaninsa kanssa. Tämä ei sinällään ole yllättävää. Hieman yllättävää voi kuitenkin olla se, että isällä näyttää olevan tyttäreensä näiltä osin suurempi vaikutus kuin äidillä.4

Äidin merkitys lapsen kehitykselle

Vastaavalla tavalla kuin edellä kuvattiin isän merkitystä miehen mallina pojalle ja tyttärelle, voidaan kuvata äidin merkitystä lapsilleen. Tässä tapauksessa tietysti tytär peilaa äitinsä käytöstä omaan itseensä. Poika puolestaan seuraa äitinsä käytöstä ja käyttää havaintojaan apunaan pohtiessaan tulevaa kumppaninvalintaansa.

Äidillä on tämän lisäksi myös eräs isästä poikkeava tärkeä tehtävä lapsen aikuisiän parisuhteita silmälläpitäen – sukupuolesta riippumatta. Lapsen turvallisella kiintymyssuhteella äitiin on nimittäin todettu olevan selkeä yhteys siihen, miten hyvän ja turvallisen suhteen ihminen pystyy aikanaan aikuisiän parisuhteessa muodostamaan6. Liekö edellisellä yhteyttä myös siihen tutkittuun seikkaan, että hyvällä äitisuhteella näyttäisi olevan yhteys myös vähäisempiin aikuisuudessa koettuihin ahdistus- ja masennusoireisiin5. Ainakin hyvän mielenterveyden voi maalaisjärjellä olettaa helpottavan myös parisuhde-elämää.

Vanhempien parisuhteen merkitys lapselle

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on todennut, että ”eräs isän tehtävistä on muodostaa äidin kanssa parisuhde, joka poikkeaa kaikista muista perheen ihmissuhteista” seksuaalisen luonteensa vuoksi. Vanhempien salatun kahdenkeskisen elämän seuraaminen sivusta tukee Sinkkosen mukaan suuresti lapsen tervettä kasvua.7

Paitsi että vanhempien parisuhde tarjoaa lapselle mallin salatusta seksuaalisesta puolesta – tai ennemminkin sen heijastumisesta arkielämään – tarjoaa suhde luonnollisesti myös mallin siitä, miten kaksi ihmistä yhdessä elävät normaalia elämäänsä. Miten otetaan toisen halut ja tarpeet huomioon omia ja yhteisiä suunnitelmia tehtäessä. Miten joskus ollaan eri mieltä asioista, riidellään ja lopulta sovitaan asiat. Miten toista tuetaan ja hellitään arjen pyörteissä, jotta jaksetaan yhdessä vahvempina huomiseen.

Muistellessamme lapsuuttamme havaitsemme myös, että useimmilla meillä isän ja äidin keskinäiset kommunikointityylit ovat poikenneet toisistaan ja he ovat myös kumpikin kommunikoineet meille hieman toisistaan poikkeavilla tavoilla. Yksi vanhempien parisuhteen tehtävistä onkin tarjota lapselle malli siitä, miten eri tavoin lapsen samanlaisiin eleisiin ja tekoihin voidaan suhtautua ihmisestä riippuen – ja miten eri lailla puolisot voivat reagoida toistensa tekemisiin tai tekemättä jättämisiin jokapäiväisessä elämässään. Päästessään elämään päivittäin osana tätä perhettä lapsi pääsee havainnoimaan näitä eroja vanhempiensa välillä jatkuvasti, mikä rikastuttaa hänen maailmankuvaansa ja parantaa hänen kommunikointivalmiuksiaan aikuisiän parisuhteita silmälläpitäen.

Mikäli lapsuuden kokemus on se, että (edes se yksi) riita päättyy eroon, on luonnollista, että lapsen mieleen voi iskostua pelko erimielisyyksiä ja konflikteja kohtaan. Lapsen kokemuksen mukaan kun niistä seuraa paljon pahaa oloa. Tämä heijastuu lapsen myöhempään käyttäytymiseen omassa parisuhteessaan, eikä edesauta lapsen aikuisiän parisuhteessa ilmeneviin ongelmiin tarttumista tai niiden ratkaisemista. Koska näitä ongelmia kuitenkin kaikissa suhteissa esiintyy, voidaan eroperheen lasten tätäkin kautta  todeta lähtevän omiin parisuhteisiinsa takamatkalta verrattuna ehjässä perheessä kasvaneisiin lapsiin.

Onko biologisilla vanhemmilla merkitystä?

Tässä vaiheessa olisi helppo todeta, että biologinen vanhempi on korvattavissa jollain muulla vanhemmalla. Eihän missään edellä todettu, että isän ja äidin mallin tai heidän suhteensa pitää muodostua juuri biologisista vanhemmista. Itse näkisin kuitenkin hieman hätiköitynä johtopäätöksenä mitätöidä täysin biologisen vanhemman rooli, vaikka ero tapahtuisi heti lapsen varhaisina vuosina siten, että lapselle jäisi ”korvaavasta” vanhemmasta mieleen kuva ”oikeana” ja koko elämän rinnalla olleena vanhempana. Perustelen tätä kahdella seikalla.

Ensinnäkin edellä viitattu vanhempien toiminta ja käyttäytyminen, jota lapsi siis jatkuvasti tarkkailee, kumpuaa hyvin pitkälti vanhempien luonteista. Koska tiedetään lapsen perivän biologisten vanhempiensa luonteenpiirteitä, juuri sen oman biologisen vanhemman käyttäytymisen tarkastelu antaa lapselle eniten ja hyödyllisintä tietoa siitä, miten hänkin voi aikuisiän parisuhteessa joskus tulla käyttäytymään. Tämä havainnoiminen jää lapselta puolitiehen, mikäli päivittäisessä elämässä havainnoinnin kohteena onkin joku muu kuin se oma äiti tai isä.

Toiseksi vain oma biologinen äiti tai isä voi täysin auttaa lasta vastaamaan seuraavanlaisiin kysymyksiin:

  • Kuka minä olen?
  • Miksi minusta on tullut tällainen kuin olen?
  • Mistä oikein olen kotoisin?

Usein kuulee sanottavan, että ihmisen on ensin kyettävä rakastamaan itseään ennen kuin hän kykenee rakastamaan muita. Näen, että vastauksen löytäminen edellisiin kysymyksiin auttaa ymmärtämään omaa itseään ja sitä kautta rakastamaan omaa ruumistaan, luonnettaan ja olemustaan sellaisena kuin se on. Näen myös, että oman vanhemman kanssa eläminen ja hänen toimintansa päivittäinen seuraaminen helpottavat huomattavasti vastausten löytämistä näihin kysymyksiin. En tietenkään yritä väittää, että tämä sellaisenaan olisi riittävä ympäristö ehjäksi ihmiseksi kasvamiselle. Lisäksi tarvitaan paljon muutakin, kuten hyväksyvää rakkautta vanhemmilta. Lähtökohtana omien vanhempien päivittäinen tarkkailu luo tälle kehittymisprosessille kuitenkin nähdäkseni muita vaihtoehtoja paremman pohjan.

Näiden seikkojen jälkeenkin voidaan vielä perustellusti kysyä, olisiko lapsen kannalta yhtä hyödyllistä – tai jopa hyödyllisempää – mikäli hän pääsisi tarkkailemaan vanhempiaan esimerkiksi vuoroviikoin näiden uusissa parisuhteissa. Eikö lapselle tällöin muodostuisi rikkaampi kuva edellisistä asioista hänen saadessaan enemmän rooli- ja parisuhdemalleja elämäänsä? Tämä on mielestäni hyvä ja oikeutettu kysymys, johon en tieteen puolelta vielä ole löytänyt vastauksia. Pidetään kysymys kuitenkin mielessä, kun siirrytään tutkimaan mitä konkreettisia seurauksia vanhempien erolla on todettu olevan lapsen myöhempään parisuhde-elämään.

Eron konkreettiset vaikutukset lapsen aikuisiän parisuhteisiin

Siirryttäessä tarkastelemaan vanhempien eron vaikutusta lasten aikuisiän parisuhteisiin näen paikallaan vielä korostaa, että seuraavassa käsitellyt asiat eivät ole vääjäämättömiä seurauksia vanhempien erosta. Se miten lapsi näkee ja kokee eron vaihtelee paljon. On lapsen näkökulmasta täysin eri asia viedä lapsi eroamalla turvaan väkivaltaisen ja alkoholisoituneen vanhemman luota, kuin repiä lapsen hyväksi ja turvalliseksi kokema perhe rikki lähtemällä toisen kumppanin matkaan. 

Yhtä lailla täytyy mielestäni kuitenkin korostaa, että eron seurauksia lapsen aikuisiän parisuhteille on mahdotonta nähdä heti eron jälkeisinä vuosina. Usein kuultu ”lapsi sopeutuu” tai ”lapsi on sopeutunut eroon erinomaisesti” ovat mielestäni erittäin vaarallisia lausahduksia. Monet eron vaikutuksista kun voivat ilmetä vasta useamman kymmenen vuoden jälkeen lapsen aikuisiän parisuhteissa. Itse en näe, että näitä vaikutuksia olisi ainakaan asiaan perehtymättömän maallikon mahdollista luotettavasti lapsesta ennakoida.

Edellistä väittämää vasta vuosien päästä ilmenevistä eron  seurauksista tukevat myös lukuisat tutkimustiedot, joiden mukaan eron lasten on todettu ehjässä perheessä kasvaneita lapsia selvästi todennäköisemmin kohtaavan monia parisuhde-elämän vaikeuksia. Käsitellään näitä seuraavaksi tarkemmalla tasolla yksi kerrallaan.

Teini-iän riskikäyttäytyminen ihmissuhteissa

Ihmisen ensimmäiset parisuhdekokemukset muodostuvat usein jo teini-iässä. Edellä isän roolia tyttären elämässä käsiteltäessä sivusimme jo sitä seikkaa, että tutkimusten mukaan vanhempiensa eron kokeneet nuoret naiset aloittavat seksikokeilut keskimääräistä nuoremmalla iällä. Heidän keskuudessaan esiintyy myös enemmän seksiin liittyvää riskikäyttäytymistä.

Tässä yhteydessä on varmasti hieman vaikea erottaa itse erotapahtuman seuraukset siitä, että heikentyneen isäsuhteen on todettu johtavan näihin samoihin seurauksiin. Useinhan nämä asiat myös ovat kulkeneet käsi kädessä lapsen jäädessä eron jälkeen äidin luokse asumaan. Toisaalta kannattaa kuitenkin huomioida, että myös nykypäivänä yleinen vuoroviikkoasuminen tarkoittaa isälle ja tyttärelle puolet vähemmän aikaa muodostaa tiivis suhde, kun tätä verrataan tilanteeseen, jossa asutaan päivittäin saman katon alla. Usein tilanne ei ole edes niin onnellinen, että isää nähtäisiin joka toinen viikko, vaan lasten suhde isään jää vielä paljon tätä heikommaksi. Pahimmissa tapauksissa myös äiti saattaa entisestään tätä suhdetta kommenteillaan ja teoillaan tahallisesti myrkyttää.

Tässä yhteydessä en malta olla viittaamatta Jari Sinkkosen ajatuksiin hänen kirjassaan Nuoruusikä8. Tuossa kirjassa Sinkkonen toteaa mm. seuraavaa. 

”Uskon, että ihmisen kiintymyskäyttäytymisen ja läheisyyden tarpeiden parempi ymmärtäminen antaisi eväitä kohdata ja hoitaa nuoria – ja vanhempiakin – ihmisiä, jotka joutuvat alituisesti toisten hyväksikäytettäviksi. He etsivät lämpöä, läheisyyttä ja hyväksytyksi tulemista niin epätoivoisesti, että suostuvat ja alistuvat melkein mihin tahansa. Kysymys ei ole lainkaan seksin tarpeesta tai ’luonnollisten’ sukupuolisten halujen tyydyttämisestä, vaan tarpeesta olla edes hetken ajan tärkeä jollekulle – vaikka tuo ’joku’ sitten ottaisikin haluamansa ja menisi saman tien matkoihinsa.”

Lisäksi Sinkkonen jatkaa: 

”Oman itsen arvostus perustuu varhaisille kokemuksille. Itsekunnioituksen ydin on ruumiissa, sillä ruumiilliset kokemukset ovat monessa mielessä psyykkisen kokemuksen perusta. Lasta silitellään, suukotellaan, tuuditellaan ja kutitellaan. Kontakti on monimuotoisesti aistillinen, vaikka suora seksuaalisuus loistaakin poissaolollaan. Tällaiset kokemukset välittävät lapselle tunteen, että hänen ruumiinsa on rakastettu ja arvokas, ja että se on mielihyvän lähde paitsi hänelle itselleen myös muille. Nuo kokemukset ovat oleellinen osa turvallista kiintymyssuhdetta.”

Näiden asioiden perusteella en voi olla vetämättä johtopäätöstä, että lapsuudenperheessä koetut turvalliset ja pysyvät suhteet vanhempiin – ja erityisesti tyttären hyvä suhde isäänsä – suojaavat selvästi lasta hakemasta teini-iässä (ja myöhemminkin) hyväksyntää suhteista, joissa he helposti tulevat käytännössä ainoastaan hyväksikäytetyiksi jonkun toisen henkilön seksuaalisten tarpeiden tyydyttämiseksi.

Suhteen muodostamisen vaikeus ja alhaisempi sitoutuminen suhteeseen

Siinä missä ehjässä perheessä kasvaneelle ihmiselle parisuhteen muodostaminen voi olla mitä luonnollisin osa elämää, eroperheen lapselle tilanne saattaa näyttäytyä kovin eri valossa. Hänelle kotoa opittu – ja näin ollen elämänkokemuksen kautta sisäistetty – malli on nimittäin se, että suhde päättyy ennemmin tai myöhemmin eroon. Vaikka järki ja ympäristössä nähdyt esimerkit kuinka väittäisivät, että näin ei läheskään aina ole, voi sisäistä kokemusperäistä mallia olla mahdotonta muuttaa.

Tutkimusten mukaan erityisesti vanhempien eron kokeneilla  naisilla esiintyykin heikentynyttä luottamusta siihen, että oma avioliitto voisi kestää läpi elämän. Lisäksi eroperheessä kasvaneet naiset ovat tutkimuksen mukaan vähemmän sitoutuneita liittoonsa kuin ehjässä perheessä kasvaneet kanssasisarensa.9

Jälkimmäisen ilmiön voi loogisesti ajatella olevan seurausta suunnilleen seuraavanlaisesta ajatuketjusta.

  1. Vanhempien ero on iskostanut tajuntaan kokemukseen perustuvan mallin siitä, että parisuhteet eivät kuitenkaan kestä ikuisesti.
  2. Ihminen syvällä sisimmässään kuitenkin toivoisi, että voisi perustaa pysyvän ja elinikäisen parisuhteen.
  3. Omaan lapsuudenkokemukseen perustuen ihminen pelkää vanhempiensa tavoin itsekin epäonnistuvansa elinikäisen parisuhteen muodostamisessa. Onhan hän ”samasta puusta veistetty”.
  4. Epäonnistumisen pelon ollessa suuri ihminen ei halua tai uskalla heittäytyä suhteeseen täysillä. Näin hän alitajuisesti suojelee itseään mahdolliselta epäonnistumisen tuottamalta suurelta tuskalta.

Uskon monien ihmisten tunnistavan ilmiön, jossa ihminen ei halua yrittää jotain asiaa tosissaan pelätessään epäonnistumista. Näen tässä samoja piirteitä. Nyt puhutaan vain parisuhteesta urheilu- tai työsuorituksen sijaan. ”Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.”

Ehkä pelko epäonnistumisesta voi siis olla jopa niin suuri, että ihminen kieltää haluavansa elinikäistä parisuhdetta, ja uskoo tähän itsekin. Hän ei siis ymmärrä, että oikeasti kyse ei ole ihmiselle luontaisen suvunjatkamisvietin puuttumisesta, vaan huonosta lapsuudenkokemuksesta kumpuavasta pelosta. Ymmärrän, että tämä on varsin vahva ja radikaali väite. En siis yritäkään sanoa, ettäkö näin olisi asian laita kaikkien perhettä haluamattomien kanssa. Perhettä voi olla haluamatta muutenkin. 

Toisaalta tiedän myös, että joidenkin tutkimusten mukaan vanhempien erolla ei ole yhteyttä siihen, että henkilö satuttamisen/hylkäämisen pelon vuoksi välttelisi suhteeseen ryhtymistä10. Koska monien ihmisten arkikokemusten perusteella tällaisen ilmiön voi kuitenkin selvästi havaita olevan olemassa, vaatisi asia mielestäni vielä lisätutkimuksia.

Luottamisen vaikeus

Luottamus on jokaisen parisuhteen ydin. Ilman luottoa kumppaniin yhteiselo muodostuu kovin vaikeaksi. Siksi onkin sääli todeta, että tutkimusten mukaan vanhempien eron kokeneiden ihmisten on keskimääräistä vaikeampi luottaa kumppaniinsa2,10. He siis pelkäävät enemmän loukatuksi tai jätetyksi tulemista kuin ehjässä perheessä kasvaneet ihmiset.

Järjellä ajateltuna tällaisen ilmiön ei pitäisi tulla yllätyksenä. Mikäli lapsuudenperheessä on koettu tilanne, jossa toinen vanhemmista lähtee vieraan kumppanin matkaan ja tästä seuraa jätetylle vanhemmalle paljon tuskaa, jota lapsi joutuu vierestä seuraamaan, on luonnollista, että näin pelätään käyvän itsellekin. Ehjässä perheessä kasvaneilla tällaisia kokemuksia ei ole, joten heille tilanne tuntuu kaukaisemmalta  eivätkä he välttämättä edes ajattele koko asiaa. Tai jos ajattelevat, sitä pidetään helpommin tilanteena, jollaista ”ei voi sattua minulle”. Eroperheen lapsille tilanne puolestaan on totisinta totta.

Epäsuotuisat käyttäytymismallit ja puutteelliset konfliktinratkaisutaidot

Edellä kuvatusta luottamisen vaikeudesta, tai jopa suorasta luottamuspulasta, kumpuaa helposti myös parisuhteelle tuhoisaa mustasukkaisuutta. Kun kumppaniin ja suhteen pysyvyyteen ei luoteta, aletaan jokaista kumppanin poissaoloa tai yhteyttä vastakkaiseen sukupuoleen pitää mahdollisena pettämistilanteena. Varmistusta suhteelle ja kumppanin uskollisuudelle haetaan kumppanin menoja ja tekemisiä tarkasti seuraamalla sekä kumppanin puhelinta ja tietokonetta salaa tutkimalla. Ehjässä perheessä kasvaneen kumppanin voi olla täysin mahdotonta ymmärtää, mistä epäluuloinen käytös kumpuaa, kun mitään syytä hän ei mielestään tällaiselle ole antanut. Hän ei ollenkaan ymmärrä mistä tässä oikein on kyse. Kysymys onkin aiemmin kuvatusta perustavaa laatua olevasta sisäänrakennetusta ajatusmallista, joka vanhempien eron kokeneilla tässä suhteessa voi poiketa huomattavasti ehjässä perheessä kasvaneiden henkilöiden sisäänrakennetusta mallista.

Vanhempien eron kokeneiden ihmisten epäsuotuisat käyttäytymismallit eivät kuitenkaan rajoitu ainoastaan mustasukkaisuuteen. Voitaneen nimittäin pitää luonnollisena ja todennäköisenä, että kestävissä liitoissa elävillä ihmisillä on  eroon päättyvissä liitoissa eläviä ihmisiä keskimääräistä paremmat valmiudet parisuhteen ongelman- ja konfliktinratkaisuun liittyen. Lisäksi kestävissä liitoissa elävät ihmiset todennäköisemmin sietävät jokaisessa suhteessa välillä esiintyviä heikompia jaksoja keskimääräistä paremmin. Nämä ovat juuri niitä lasten vanhemmiltaan omaksumia käyttäytymismalleja, joita me aikuiset niin harvoin tulemme jokapäiväisessä elämässämme ajatelleeksi. Eroperheissä kasvaneiden voidaan mielestäni hyvällä syyllä olettaa saaneen lapsuudenperheestään keskimääräistä heikommat valmiudet mitä näihin asioihin tulee.

On myös huomioitava, että mikäli ihmisen kokemus omasta lapsuudestaan on se, että edes yksi vanhempien välinen konflikti on päättynyt eroon – ja sitä kautta suureen tuskaan – kasvaa lapsi varmasti keskimääräistä enemmän konflikteja vältteleväksi aikuiseksi. Ehkä he näkevät jokaisen riidan askeleena kohti eroa, koska tällaisen polun he ovat lapsuudenperheessään aikanaan havainneet. Ja vaikka tämä konfliktien välttely tietyssä määrin onkin hyväksi myös parisuhteessa, on se korostettuna esiintyessään epätervettä edistäen asioiden patoutumista ja ratkaisemattomien ongelmien kasautumista.

Liekö suoraa seurausta edellä kuvatuista lapsuudessa koetuista huonoista konfliktikokemuksista tai ei, mutta vanhempiensa eron kokeneiden parisuhteissa on myös todettu esiintyvän enemmän negatiivista kommunikointia verrattuna ehjässä perheessä kasvaneiden parisuhteisiin. Tätä asiaa tosin tutkittiin parisuhteissa, jotka eivät vielä olleet edenneet avioliittoon asti. Lisäksi ilmiön todettiin koskevan ainoastaan sellaisia pareja, joissa naisen vanhemmat olivat eronneet.11 Tämän voisi olettaa juontavan juurensa siitä, että historiassa nainen on useammin ollut kärsivä osapuoli eron sattuessa. Tällaisten tutkimusten aikajänteiden ollessa pitkiä (vanhempien erosta omaan parisuhteeseen) nykypäivän tasa-arvokehityksen seuraukset eivät välttämättä vielä näy näissä tutkimuksissa.

Yhteenvetona voitaneen kuitenkin todeta, että vanhempien ero ja sitä edeltävät olosuhteet altistavat lapsen useille epäsuotuisille käyttäytymismalleille hänen omia aikuisiän parisuhteitaan silmälläpitäen. Joitakin näistä asioista varmasti voidaan helpottaa henkilön omasta toimesta asiaan huomiota kiinnittämällä. Osa käyttäytymismalleista taas voi olla niin syvälle sisään rakennettuja, että niiden muuttaminen vaatii todennäköisesti vuosien työn yhdessä ammattilaisen kanssa.

Jatkuva pelko suhteen päättymisestä

Lapsuudessa koettu hylkääminen – jollaiseksi lapsi vanhempiensa eron helposti kokee – iskostaa helposti ihmisen mieleen pysyvän pelon hylätyksi tulemisesta. Tässä voidaan nähdä yhteys edellä kuvattuihin asioihin, mutta haluan käsitellä asiaa vielä hieman erikseen. Tällainen pelko nimittäin heijastuu väistämättä myös aikuisiän parisuhteisiin. 

Mikäli ihminen ei ole voinut luottaa sellaisen henkilön pysymiseen päivittäisessä elämässään, jota hän eniten tarvitsee ja johon hän on eniten luottanut – eli omaan vanhempaansa – niin miten hän voisi myöhemmin täysin luottaa keneenkään muuhunkaan, joka lähtökohtaisesti on itselle paljon vieraampi ja siten epäluotettavampi. Miksi tällainen ihminen pysyisi aina rinnalla, jos sitä ei tehnyt oma vanhempikaan, jota kuitenkin pitäisi sitoa aivan erityinen vanhemmanrakkaus.

Tällainen jatkuva pelko hylätyksi tulemisesta ja suhteen päättymisestä vaikuttaa monin tavoin ihmisen käyttäytymiseen ja sitä kautta myös parisuhteeseen sekä kumppanin käyttäytymiseen. Siitä muodostuukin helposti itseään vahvistava kierre, joka aivan kuten ihminen sisimmässään pelkää, johtaa lopulta suhteen päättymiseen. Hieman yksinkertaistettuna tämän kierteen voisi kuvata seuraavalla tavalla.

Hylkäämisen pelosta aiheutuva huono kierre parisuhteessa. (Mukailtu Kimmo Takasen kirjasta Parisuhteen tunnelukot –  avaimia toimivaan rakkauteen12)

Tästä kuvan mukaisesta kierteestä seuraa se, että suhde ei pääse lähenemään ja syventymään siten kuin sillä muuten olisi mahdollisuus kehittyä. Tämän seurauksena kumpikaan suhteen osapuolista ei lopulta voi olla varma toisen rakkaudesta. Näin ollen alunperin täysin perusteettomat pelot voivat lopulta johtaa suhteen päättymiseen, vaikka tälle ei alkujaan mitään muuta syytä olisi ollutkaan.

Parisuhteen heikommaksi koettu laatu

Tässä vaiheessa kenellekään edelliset kohdat lukeneelle ei varmastikaan enää tule yllätyksenä se, että vanhempiensa eron kokeneet naiset arvioivat aikuisiän parisuhteidensa laadun keskimäärin heikommaksi kuin ehjässä perheessä kasvaneet naiset13.

Ei ole ymmärtääkseni täysin selvää, miksi tämä koskee vain naisia, mutta kun otamme huomioon, että monet muutkin edellä kuvatut asiat tuntuvat tutkimusten mukaan vaikuttavan vahvemmin naisiin kuin miehiin, tämäkin seuraus lienee osittain luonnollista. Perimmäinen syy naisten suurempaan alttiuteen kärsiä vanhempiensa erosta on kuitenkin tietääkseni vielä selvittämättä. Itse olettaisin tämän olevan ainakin osittain syytä edellä kuvatusta isäsuhteen tärkeydestä naisille. Lisäksi oma vaikutuksensa varmasti on myös sillä historiallisella seikalla, että monissa maissa ja vielä nykypäivänäkin nainen on ollut erosta enemmän kärsivä ja jätetty osapuoli. Tällöin vanhempiensa eron kokeneet pojat ovat saattaneet aikuisiksi kasvettuaan mieltää helpommin päätöksen olevan omassakin parisuhteessaan enemmän omissa käsissään. Tämä todennäköisesti näkyy myös tutkimustuloksissa.

Vanhempiensa eron kokeneet eroavat itsekin useammin

Edellisiin asioihin peilaten ei liene myöskään yllätys, että tutkimusten mukaan vanhempien eron kokeneet lapset eroavat itse keskimääräistä useammin aikuisiän elinikäisiksi tarkoitetuista parisuhteista. Tämä on osoitettu myös tutkimuksissa ja näyttää pätevän yhtä lailla niin miesten kuin naistenkin kohdalla13. Näin siis huolimatta siitä, että edellä monet seikat tuntuivat vaikuttavan enemmän naisiin ja heidän suhteisiinsa.

Tätä kohonnutta eroriskiä voidaan tietysti pitää suorana seurauksena kaikista edellä kuvatuista vaikutuksista, joita vanhempien ero ihmisen aikuisiän romanttisiin suhteisiin tuo mukanaan. Jos ei uskalla luottaa suhteen kantavuuteen, vaan pelkää jatkuvasti pahinta eikä tätä kautta edes sitoudu täysillä suhteeseen, ja jos lisäksi omaa muutenkin heikommat yleiset valmiudet selvitä kunnialla parisuhteen jokapäiväisestä elämästä, on ero lopulta luonnollinen seuraus. Toki tätä voivat vielä edesauttaa sellaiset omasta itsestä kumpuavat seikat kuin korostettu tarve hakea hyväksyntää ja läheisyyttä myös oman suhteen ulkopuolelta. Tai sitten ihminen yksinkertaisesti  toistaa lapsuudessa oppimiansa toimintamalleja ja yrittää ratkaista ongelmat – olivat ne sitten henkilökohtaisia tai parisuhteeseen liittyviä – lähtemällä suhteesta ja painamalla oven kiinni takanaan. Tällöin olisi kuitenkin hyvä ymmärtää, että tästä usein seuraa paljon uusia ongelmia paitsi itselle, myös seuraavalle sukupolvelle.

Miten lapsen ikä vanhempien erohetkellä vaikuttaa lapsen aikuisiän parisuhteisiin?

Edellä ei ole millään tavoin eritelty sitä, missä vaiheessa lapsuutta vanhempien ero on tapahtunut. Koska tiedämme lapsella kuitenkin olevan erilaisia kehitysvaiheita, voidaan hyvällä syyllä olettaa lapsen iän olevan tekijä, joka tässä yhteydessä tulisi ottaa huomioon.

Tässäkin yhteydessä on kuitenkin huomioitava, että elämän ollessa kovin monimutkainen kokonaisuus, ei eron vaikutuksista kaikilta osin ole pystytty muodostamaan selkeätä käsitystä, josta kaikki tutkijat olisivat yhtä mieltä. Tämän takia olen pyrkinyt esittämään seuraavassa vain sellaisia eron aiheuttamia vaikutuksia, joille löytyy niin tutkimuksellista tukea kuin maalaisjärjellä pääteltyä perustettakin.

0–2 -vuotias lapsi

On todettu, että vanhempien eron hyvin pienenä kokeneilla lapsilla on myöhemmin elämässä keskimääräistä heikommat sosiaaliset taidot. Tämän on oletettu johtuvan siitä, että yksinhuoltajat eivät pysty tarjoamaan lapselle yhtä paljon huomiota ja virikkeitä verrattuna kahden vanhemman perheisiin. Alhaisemmat sosiaaliset taidot saattavat luonnollisesti aiheuttaa ylimääräisiä ongelmia myös aikuisiän parisuhteissa.6 

Toisaalta vaikka esimerkiksi äiti heti eron tapahtuessa uuden kumppanin löytäisikin ja tätä kautta lapsi saisi kasvaa kahden aikuisen perheessä, on todennäköistä, että äidin energiaa kuluisi tällaisessa tilanteessa ehjän perheen äitiä enemmän parisuhteen muodostamiseen ja ylläpitoon. Näin ollen vaikutus lapseen olisi edelleen samanlainen kuin edellä kuvattiin. Myös äidin uuden kumppanin kiintymyksen lapseen ja tätä kautta hänen motivaationsa touhuta lapsen kanssa voitaneen perustellusti olettaa olevan biologisen isän vastaavia vähäisempiä. Uusi parisuhde ei siis sellaisenaan ehkäise lapselle erosta mahdollisesti koituvia haittavaikutuksia.

On myös tutkittu, ettei pienenä vanhempien eron kokeneille lapsille muodostu yhtä turvallista kiintymyssuhdetta äitiinsä, kuin ehjän perheen lapsille. (Tämän voitaneen olettaa johtuvan samoista edellä mainituista syistä.) Tämän kiintymyssuhteen laadun yhteys siihen, miten hyvän ja turvallisen suhteen ihminen pystyy aikanaan aikuisiän parisuhteessa muodostamaan, on hyvin tutkittu ja todistettu. Henkilöt, joilla on ollut hyvä ja turvallinen kiintymyssuhde äitiinsä, pystyvät todennäköisesti muodostamaan myös aikanaan luottamusta ja rehellisyyttä sisältävän suhteen aikuisiän kumppaniinsa.6 Tämä on tietysti hyväksi parisuhteelle.

Tässä yhteydessä on kuitenkin paikallaan todeta lopuksi, että on hyvinkin mahdollista, että ennemminkin yksinhuoltajuus kuin itse ero on näitä negatiivisia seurauksia aiheuttava tekijä.

3–5 -vuotias lapsi

Muutaman vuoden iässä lapsi alkaa jo ymmärtää vanhempiensa erosta jotain. Tapahtumien taustat tosin jäävät vielä lapselta hämärän peittoon. Lapsi on kuitenkin todennäköisesti vielä kykenemätön sanoittamaan tunteitaan ja ajatuksiaan, ja lisäksi hänellä on vielä vaikeuksia hallita tunteitaan. Todennäköisesti tässä iässä tapahtuva vanhempien ero voikin olla lapselle traumaattinen kokemus, koska se voi johtaa syyllisyydentunteisiin, ahdistuneisuuteen sekä puutteisiin identiteetin muodostumisessa. Tämä pätee erityisesti pojilla ja sellaisissa tilanteissa, joissa heiltä jää puuttumaan isähahmo.6

Tytöt, jotka tässä iässä kokevat vanhempiensa eron, vaikuttaisivat tutkimusten mukaan kykeneviltä muodostamaan myöhemmin elämässään parisuhteita. Heistä saattaa kuitenkin kehittyä luonteeltaan pinnallisia ja heillä voi olla vaikeuksia muodostaa myöhemmin todellisia tunnepohjaisia suhteita.6 Heidän parisuhteittensa laatu siis jää siis todennäköisemmin ehjässä perheessä kasvaneita naisia heikommaksi.

6–8 -vuotias lapsi

Tämä on siitä merkityksellinen ikä lapsille, että he aloittavat koulun ja alkavat muodostaa entistä pysyvämpiä kaverisuhteita. Stressaava elämäntapahtuma – jollaiseksi vanhempien ero eittämättä luokitellaan – saattaa haitata näiden lapselle tärkeiden suhteiden muodostamista ja sitä kautta vaikuttaa myös aikuisiän ihmissuhteisiin.6

Muilta osin vanhempien eron vaikutuksia näyttäisi lasten ollessa tämän ikäisiä ilmenevän vähemmän verrattuna lapsiin, jotka eron hetkellä ovat olleet tätä nuorempia tai vanhempia. Tätä ei kuitenkaan tule tulkita siten, etteikö haitallisia vaikutuksia kuitenkin ilmenisi, sillä myös tämän ikäisenä vanhempiensa eron kokeneiden todennäköisyys erota itse aikuisena on ehjässä perheessä kasvaneita lapsia suurempi.6 

Lisäksi on huomioitava, että olen tässä tarkastellut ainoastaan vanhempien eron vaikutuksia henkilön aikuisiän romanttisiin suhteisiin. Tiedämme vanhempien erolla olevan myös muita pitkän aikavälin vaikutuksia, joita en tässä yhteydessä ole käsitellyt. Olisi siis väärin käyttää edellä kirjoitettua perusteena erolle sillä verukkeella, ettei sillä olisi vaikutuksia lapseen.

9–11 -vuotias lapsi

Kymmenen ikävuoden tienoilla lapsi alkaa jo ymmärtää paremmin vanhempiensa eroon johtavia tapahtumia ja eron aikaansaamaa menetystä. Tämä voi auttaa heitä käsittelemään eroa tehokkaammin. Ikäkausi on kuitenkin lapsen tärkeintä kehitysvaihetta, mitä tulee sosiaalisiin suhteisiin. Erään tutkimuksen mukaan jopa 50 prosentilla 9–10 -vuotiaana vanhempiensa eron kokeneista todettiinkin olevan vaikeuksia kaverisuhteidensa kanssa.

10–14 -vuotiaana koetun vanhempien eron on myös todettu johtavan omaan eroon aikuisuuden pysyvästä parisuhteesta vieläkin suuremmalla todennäköisyydellä kuin mitä muissa ikävaiheissa tapahtunut vanhempien ero johtaa.6 Ja näissä muissakin ikäluokissa vanhempien ero siis tarkoittaa suurempaa todennäköisyyttä sille, että oma aikuisiän parisuhde päättyy eroon.

Positiivisena asiana 9–11 -vuotiaana vanhempiensa eron kokeneiden on todettu olevan keskimääräistä empaattisempia ja osoittavan suurempaa ymmärrystä muiden tunteita kohtaan6. Tämä on luonnollisesti edesauttava asia aikuisiän parisuhteita silmälläpitäen.

12–20 -vuotias lapsi

Teini-ikä on tämän aihepiirin osalta siinä mielessä mielenkiintoinen, että tässä vaiheessa romanttiset suhteet alkavat tulla vahvemmin osaksi myös lapsen omaa ajatus- ja kokemusmaailmaa. Tätä kautta vanhempien eron antaman epäsuotuisan toimintamallin voitaisiin olettaa vaikuttavan todennäköisimmin tämän ikäisiin lapsiin.6 

Onkin oletettavaa, että tässä ikävaiheessa tapahtuva ero stresseineen ja järkytyksineen on erityisen haitallinen lapsen kyvylle muodostaa terveitä romanttisia parisuhteita. Tälle oletukselle on saatu myös vahvistusta esimerkiksi tutkimuksesta, jonka mukaan keskimäärin 13-vuotiaana vanhempiensa eron kokeneet tytöt osoittivat vähemmän turvallista kiintymystä kumppaneitaan kohtaan omissa parisuhteissaan 10 vuotta myöhemmin.6

Kannattaako lasten takia pysyä yhdessä?

Kirjan tämä luku on luontevaa päättää kysymykseen ”kannattaako lasten takia jättää eroamatta”. Monet parit painivat jatkuvasti tämän kysymyksen kanssa. Kannattaako lasten takia pysyä yhdessä tai lykätä eroa kenties siihen hetkeen, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa?

Helppo ja yksinkertainen vastaus tähän näyttäisi olevan ”kyllä kannattaa”. Varhaisaikuisuudessa kodin ulkopuolella asuessa vanhempien eron vaikutus lasten aikuisiän parisuhteisiin näyttäisi tutkimusten mukaan olevan vähemmän dramaattinen, kuin mitä on eron vaikutus silloin, kun lapsi joutuu sen lapsuudenperheessä asuessaan kokemaan6.

Tässä yhteydessä on kuitenkin huomioitava se, että mikäli parisuhde on niin sanotusti korkean konfliktitason suhde – eli se sisältää lähes ainoastaan negatiivista sananvaihtoa, joka luo kotiin selkeästi vihamielisen ja turvattoman ympäristön14 – voi ero, ja tätä kautta turvallisessa ja ystävällismielisemmässä ympäristössä kasvaminen olla lapsen kannalta parempi vaihtoehto. Jotta saamme hieman käsitystä, mikä on korkean konfliktin suhde ja mikä ei, niin todettakoon, että joidenkin tutkimusten mukaan Yhdysvalloissa noin 55–60 % avioeroista tapahtuu perheissä, joita ei voida luokitella korkean konfliktin suhteiksi. Tämän mukaan siis yli puolet Yhdysvalloissa tapahtuvista eroista olisi sellaisia, joissa lapsen aikuisiän parisuhteita silmälläpitäen vanhempien olisi parempi olla eroamatta. Myös Britanniassa on saatu viitteitä siitä, että suurin osa eroavista pariskunnista ei ole riidellyt jatkuvasti juuri ennen eroa15.

Edellisen lisäksi on tietysti huomioitava kaikki muut seikat, joille lapsi eri vaihtoehdoissa altistuu. Näitä voivat olla esimerkiksi vanhempien haitalliset käyttäytymismallit, joita lapsi vanhempiensa rikkinäistä suhdetta havainnoidessaan mahdollisesti oppii ja omaksuu. Lisäksi on huomioitava kaikki muut eron ja vastavuoroisesti myös rikkinäisessä ympäristössä asumisen vaikutukset, jotka jäävät tämän kirjan aihepiirin ulkopuolelle. Mutta puhtaasti lapsen aikuisiän parisuhteiden näkökulmasta asiaa tarkasteltaessa on siis olemassa selkeitä viitteitä siitä, että vähintäänkin puolet eroista aiheuttaa Suomessakin lapselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Näin on asia erityisesti niissä tapauksissa, missä vaikkapa parisuhdeterapian avulla voitaisiin lapselle luoda edes kohtuullisen tasapainoinen ja turvallinen kasvuympäristö.

Yhteenveto

Edellä käsitellyn perusteella on muodostunut mielestäni varsin selkeä ja looginenkin kuva siitä, miten lapsuudessa koettu vanhempien ero voi ihmisen aikuisiän parisuhde-elämään vaikuttaa. Ensin eroperheen lapsi saa seurata vierestä vanhempiensa keskimääräistä heikompaa parisuhdekäyttäytymistä ja omaksua heikompia keskustelu- ja konfliktinratkaisutaitoja verrattuna ehjässä perheessä kasvaneeseen lapseen. Vanhempien eron myötä lapsen tajuntaan iskostuu konkreettinen pelko parisuhteiden päättymisestä eroon aivan eri tavalla, kuin mitä ehjän perheen lapsi voi koskaan kokea. Ehjässä perheessähän lapsen saama kokemus on se, että vaikka erimielisyyksiä ja riitoja esiintyisikin, niin ne saadaan lopulta riittävällä tasolla ratkaistua, jotta yhteiselo voi jatkua. Vanhempien erosta todennäköisesti seuraavat keskimääräistä heikompi kiintymyssuhde äitiin (eron tapahtuessa lapsen varhaisina elinvuosina) sekä erityisesti tyttären ongelmallisempi isäsuhde vaikeuttavat entisestään tunneläheisen parisuhteen muodostamista aikuisiässä. Myös se tosiasia, ettei eroperheen lapsella ole eron jälkeen mahdollisuutta tarkkailla vanhempiensa parisuhdekäyttäytymistä päivittäin ja oppia tätä kautta paitsi parisuhteesta yleensä, myös itsestään, on omiaan heikentämään aikuisiän parisuhdevalmiuksia. 

Mikäli ihminen lisäksi on näistä vanhempiensa eron vaikutuksista tietämätön, voivat ensimmäiset omat parisuhdekokeilut muodostua erittäin ongelmallisiksi. Tämä puolestaan voi synnyttää ”huonon kierteen” parisuhderintamalla. Tällaisessa kierteessä lapsuudessa omaksutut heikot valmiudet ja uskomukset johtavat ensimmäisistä parisuhteista saatuihin huonoihin kokemuksiin. Nämä omakohtaiset parisuhdekokemukset puolestaan vahvistavat entisestään lapsuudessa omaksuttuja ajattelumalleja, mikä luonnollisesti hankaloittaa entisestään seuraavien parisuhteiden onnistumista.

Esitettyyn malliin liittyviä ongelmia

Edellä esitetyn mukaisen ”mallin” vahvistaminen ei tietenkään ole täysin ongelmatonta. Kuten olen moneen kertaan todennut, jokainen lapsi ja ihminen on ainutkertainen kokonaisuus, johon ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat monet erilaiset elämän aikana nähdyt, koetut ja peritytkin asiat. Ei siis voida todeta, että koska yksi ihminen reagoi vanhempiensa eroon tietyllä tavalla, myös muut ihmiset vanhempiensa eroon samalla tavalla reagoisivat.

Haasteena asian tutkimisessa on elämän monimutkaisuuden ja eri asioiden vaikutusten erittelyn lisäksi myös se, että aikajänteet ovat pitkiä. On erittäin vaikeaa varmasti yhdistää jopa 30–40 vuoden takaisia tapahtumia siihen, mitä joku tänä päivänä kokee ja tuntee parisuhteessaan. Pitkistä aikajänteistä seuraa myös se, että suuri osa tutkimuksista on tehty varsin erilaisessa yhteiskunnallisessa ympäristössä, kuin missä nykyisin elämme. Onkin mielestäni varsin perusteltua haastaa sitä, miten esimerkiksi kehittynyt sukupuolten välinen tasa-arvo tai yleinen yhteiskunnallinen eroille suopea mielipide vaikuttavat lapsen kokemuksiin ja tätä kautta vanhempien erosta aiheutuviin seurauksiin.

Toisaalta monet tutkimustuloksista ovat myös yhteiskunnan muutoksista riippumattomia. Hyvän kiintymyssuhteen merkitystä äidin ja lapsen välillä on esimerkiksi käsittääkseni alettu pitää ajan myötä aina vain tärkeämpänä tekijänä. Niin ikään kotoa opitut käyttäytymismallit, vanhempien tarkkailu ja vanhempien erosta omaan kokemusmaailmaan ja tajuntaan rakentuva malli parisuhteiden kariutumisesta ovat asioita, joihin yhteiskunnallisilla muutoksilla ei liene suurtakaan merkitystä. Nämä tekijät siis seuraavat vanhempien eron kokeneen lapsen mukana aikuisiän parisuhteisiin siinä missä ennenkin, vaikeuttaen liian usein hyvän parisuhteen muodostamista ja ylläpitämistä.

Näenkin, että vaikka edellisten lukujen teksteistä varmasti joitain yksittäisiä kohtia voidaan haastaa, on muodostunut kokonaisuus pääsääntöisesti erittäin looginen ja järkeenkäypä. Näin ollen asia myös ansaitsisi mielestäni huomattavasti enemmän yleistä keskustelua kuin mitä se on tähän mennessä osakseen saanut. Ainoastaan asioita tunnistamalla ja niistä avoimesti keskustelemalla voidaan saavuttaa tilanne, jossa asioihin myös löydetään parhaat mahdolliset ratkaisut. Uskon vakaasti, että tällainen yleinen keskustelu paitsi erojen vaikutuksista lasten aikuisiän parisuhteisiin, myös erojen vaikutuksista lapsiin laajemminkin, edesauttaisi monien nykypäivän perheiden hyvinvointia, mikä puolestaan ajan myötä hyödyttäisi laajasti koko yhteiskuntaamme.

Miten voit helpottaa asiaa?

Luettuasi edellisten lukujen varsin synkkiä asioita mietit ehkä ovatko kaikki suhteesi tuhoon tuomittuja lapsuuden kokemuksesi johdosta. Lohdukseksesi voin todeta, että näin ei todellakaan välttämättä ole. Lukemalla tämän kirjasen, olet jo ottanut ensimmäisen askelen kohti onnistunutta parisuhdetta. Ehkä olet lukiessasi tunnistanut joitain yhtäläisyyksiä omaan tilanteeseesi tai kokenut jopa ahaa-elämyksen. Mikäli näin on, onnitteluni! Olet ottanut ison askelen kohti onnistunutta ja kestävää parisuhdetta. 

Ymmärrä kuitenkin, että tieto itsessään on vasta ensimmäinen askel matkallasi. Tämä ei vielä estä sinua toimimasta tietyllä, mahdollisesti sisäänrakennetulla tavalla tietynlaisissa tilanteissa. Eihän mustasukkaisuudestakaan pääse eroon pelkästään ymmärtämällä, että on mustasukkainen. Edessäsi on siis todennäköisesti vielä paljon työtä – näin ainakin oman kokemukseni mukaan. Mutta sitähän parisuhde toisaalta joka tapauksessa vaatii.

Mikäli taas et tunnistanut itseäsi edellisen luvun tekstistä, onnittelut siitäkin. Tiedosta kuitenkin – eritoten mikäli olet iältäsi vielä kohtuullisen nuori – että ainakaan oman kokemukseni mukaan monet vanhempien eron kokeneet eivät vielä parikymppisinä tunnu tunnistavan eron vaikutusta itseensä. Elämänkokemuksen ja oman itsensä tuntemisen kehittyessä iän myötä monilla tuntuu muuttuvan käsitys myös näistä asioista. Nauti siis elämästä, mutta palaa tähän aiheeseen tarvittaessa myöhemmin. 

Jotta en jättäisi sinua aivan tyhjän päälle kaikkien edellä kuvailemieni vaikutusten kanssa, joita ehkä olet tunnistanut  myös itsessäsi, haluan tässä kirjan lopuksi tarjota sinulle vielä lyhyen listan siitä, miten ehkä voisit helpottaa omaa oloasi ja tilannettasi, sekä auttaa parisuhdettasi. 

  1. Käy läpi omat lapsuudenkokemuksesi ja mieti, voisiko sieltä juontua joitain edellä mainituista vaikutuksista omaan ajatusmaailmaasi ja parisuhteeseesi.
  2. Mikäli tunnistit asioita, etsi lisää tietoa juuri kyseiseen asiaan liittyen ja juuri omasta näkökulmastasi käsin.
  3. Juttele kumppanisi kanssa, jotta hänkin ymmärtää mistä tietynlainen käytöksesi tietyissä tilanteissa juontaa juurensa. (Ja jos kumppanisi vanhemmat ovat eronneet, yritä ymmärtää, tukea ja olla myötätuntoinen, vaikka se joskus vaikealta ja liikaa vaaditulta tuntuukin. Hän ei suurella todennäköisyydellä ole tahallaan vaikea kumppani ja kärsii käytöksestään itsekin.)
  4. Käy tarvittaessa juttelemassa ammattilaisen kanssa menneisyytesi tapahtumista. Monilta nämä ovat jääneet kokonaan käsittelemättä, kun ei rankassa lapsuuden tilanteessa ole halunnut olla vanhemmilleen enää enempää vaivaksi, tai perheen rahat eivät ole riittäneet riittävään tarvittavaan hoitoon.
  5. Vaikka helpoimmalta ja nopeimmalta tavalta tuntuisikin suhteesta lähteminen – ennen kuin itse tulee jätetyksi ja kokee jälleen kipeän hylkäämiskokemuksen – ei tämä pitkällä tähtäimellä poista ongelmaa. Kimmo Takasta lainatakseni: ”Jotta pääsemme irti hylätyksi tulemisen pelosta, tarvitsemme kokemuksen pysyvyydestä ja jatkuvuudesta. Meidän täytyy voida tuntea, miltä se todella tuntuu, kun voimme luottaa parisuhteen olemassaoloon.”12 Tämä ei tule koskaan onnistumaan, ellet itse anna parisuhteelle mahdollisuutta osoittaa voimaansa ja kumppanillesi mahdollisuutta pysyä rinnallasi vaikeinakin hetkinä.

Jälkisanat

Vaikka edellä olen maalaillut paljon tutkimuksiin perustuvia uhkakuvia vanhempiensa eron kokeneiden lasten – ja vielä korostuneesti naisten – aikuisiän parisuhteisiin liittyen, muistutan vielä kerran liian toistamisenkin uhalla, että elämä on monimutkainen kokonaisuus. Kehittymiseesi nykyiseksi itseksesi ovat vaikuttaneet monet muutkin asiat kuin vanhempien ero. Älä siis syytä vanhempiesi eroa kaikista ongelmistasi. Se, että vanhempasi ovat eronneet ei automaattisesti tarkoita sitä, että joutuisit kokemaan kaikki edellä mainitut haasteet aikuisiän parisuhteissasi, vaikka se todennäköisyyttä näille haasteille selvästi kasvattaakin.

Älä toisaalta myöskään kiellä vanhempiesi eron vaikutusta elämääsi, sillä toisen elämän läheisimmistä ja tärkeimmistä ihmisistä menettäminen – vaikka sitten vain osa-aikaisesti vuoroviikoiksi – on kiistämättä elämänmullistava tapahtuma lapsen maailmassa. Mikäli äiti tai isä on jättänyt perheen, tai jo lapsena on tottunut siihen, että vanhemmista toinen on rinnalla vain silloin tällöin (jos silloinkaan), on aivan luonnollista, että on vaikea luottaa siihen, että joku lähtökohtaisesti vieraampi ihminen olisi varmasti rinnalla silloin kun häntä tarvitsee. 

Viimeisinä sanoina haluan vielä onnitella sinua siitä, että olet päässyt tänne asti. Toivottavasti opit edes hieman jotain sellaista, mikä auttaa sinua elinikäisellä taipaleellasi ja ennen kaikkea siinä elinikäiseksi tarkoitetussa parisuhteessasi. Haluan myös toivottaa onnea ja kaikkea hyvää matkallesi. Tiedä, ettet ole ainoa, joka edellä kuvattujen asioiden kanssa joutuu painimaan. Luota kuitenkin siihen, että ymmärtämällä oman taustasi ja tekemällä lujasti töitä asian eteen sinullakin on mahdollisuus onnistua parisuhteessasi – kun vain uskallat antaa sille mahdollisuuden.

***

P.S. Mikäli haluat jakaa kokemuksiasi tai ajatuksiasi asiasta, ota rohkeasti yhteyttä. Minut tavoittaa parhaiten sähköpostitse osoitteesta daddy@daddyspeziale.com

Lähteet

1. Tilastokeskus: Siviilisäädyn muutokset. (Linkki)

2. Megan Lewis: Trust Issues Among Children of Divorce. (Linkki

3. Dante Spetter: The Role of Fathers in Childhood Development. (Linkki

4. Linda Nielsen: How Dads Affect Their Daughters into Adulthood. (Linkki

5. Melanie H. Mallers et al.: Perceptions of Childhood Relationships With Mother and Father: Daily Emotional Stressor Experiences in Adulthood. (Linkki

6. Adrian Weldon: Effects of Timing of Parental Divorce on Children’s Romantic Relationships in Adulthood: A Review. (Linkki

7. Jari Sinkkonen: Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun. WSOY2008.

8. Jari Sinkkonen: Nuoruusikä. WSOY 2010.

9. Sarah W. Witton et al.: Effects of Parental Divorce on Marital Commitment and Confidence. (Linkki

10. Warren Bowles III: Effects of Parental Divorce on Adult Relationships. (Linkki

11. Matthew R. Sanders et al.: Parental divorce and premarial couple communication. (Linkki

12. Kimmo Takanen: Parisuhteen tunnelukot – avaimia toimivaan rakkauteen. WSOY 2019.

13. Ulla Mustonen et al.: Long-Term Impact of Parental Divorce on Intimate Relationship Quality in Adulthood and the Mediating Role of Psychosocial Resources. (Linkki

14. Shayne Ray Anderson et al.: Defining High Conflict. (Linkki

15. Harry Benson: When, and Why, Divorce Hurts Kids. (Linkki

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *