Skip to content

Avio- ja avoerojen vaikutus syntyvyyteen – lisäselitystä & ratkaisuehdotuksia

Innostuin maanantain kirjoitukseni jälkeen lukemaan syntyvyysaiheesta vähän enemmänkin, joten ajattelin päivittää tänne blogiinkin hieman lisää ajatuksia asiaan liittyen. Mikäli et vielä lukenut aiempaa kirjoitustani asiasta, kannattaa ehkä ensin lukea tuo kirjoitus yllä olevan linkin takaa. Siinähän totesin, että syntyvyyden ympärillä käytävästä julkisesta keskustelusta puuttuu tällä hetkellä täysin arvio siitä, mikä on lapsena koetun vanhempien avio- tai avoeron vaikutus kyseisten eroperheiden lasten perheenmuodostamiseen.

Taustana mainittakoon, että julkaisin pari viikkoa sitten blogissani e-kirjan siitä, miten lapsena koettu vanhempien ero vaikuttaa eron kokeneiden lasten aikuisiän parisuhteisiin. (Löydät tämän ilmaisen e-kirjan sekä ladattavana pdf-tiedostona että blogitekstin muodossa täältä.) Tämä tuntuu olevan aihe, josta ei Suomessa juuri kukaan puhu. Jonkinasteinen tabu siis – tai sitten vain asia josta ei tiedetä kovin laajasti. Kuitenkin nyt näyttää mielestäni vahvasti siltä, että kyseisen aiheen tulisi kiinnostaa ihan kansantaloudenkin näkökulmasta, koska se vaikuttaa myös syntyvyyslukuihin. Perustelen seuraavassa tarkemmin miksi näin on.

Millä tavoin rikkinäiset perheet vaikuttavat syntyvyyslukuihin?

Perustan tämän blogikirjoitukseni pitkälti siihen, että liitän omien kirjallisuustutkimusteni tuloksia Turun Yliopiston akatemiatutkija Marika Jalovaaran syväluotaavaan syntyvyyttä käsittelevään blogitekstiin. Omat tutkimukseni siis koskevat vanhempien eron lapselle aiheuttamia pitkäaikaisvaikutuksia, erityisesti lapsen aikuisiän parisuhteisiin liittyen. Jalovaara puolestaan on mukana tutkimushankkeessa, jossa tutkitaan syitä syntyvyyden voimakkaaseen ja odottamattomaan laskuun. Tartun muutamaan Jalovaaran kirjoituksessa mainittuun asiaan ja selitän näiden kautta omaa näkemystäni syntyvyyden laskun syistä, toivottavasti syventäen tällä tavalla myös Jalovaaran esille tuomia tutkimustuloksia syntyvyydestä.

Lapsettomaksi jääminen

Lapsettomuus on Jalovaaran mukaan yleistynyt melkoisesti. Hänen mukaansa ”nelikymppisistä miehistä kolmannes on lapsettomia, ja naisistakin yli viidennes”. Jalovaara käyttää blogitekstinsä kuvioissa vuoteen 2018 päättyviä tietoja, joten käytän tässäkin blogitekstissä vuotta 2018 tarkasteluvuotena.

Ihmiset, jotka olivat nelikymppisiä vuonna 2018, ovat syntyneet noin vuonna 1978. Kun tiedetään, että Suomessa on viime vuosikymmeninä tultu ensimmäisen kerran äidiksi keskimäärin 27–29 -vuotiaana ja ensimmäisen kerran isäksi noin 29–31 -vuotiaana (lähde: Tilastokeskus), olisi näiden vuonna 1980 syntyneiden ihmisten voinut olettaa saavan ensimmäisen lapsensa keskimäärin vuoden 2007 tienoilla.

Tässä kohtaa kuvaan astuu kuitenkin vuoden 1988 alusta voimaan tullut avioliittolaki, jonka seurauksena avioerojen määrä nousi voimakkaasti 1980-luvun lopulla ja asettui sitten selvästi aiempaa korkeammalle tasolle. Tämän lisäksi myös avoerojen lukumäärän voidaan olettaa nousseen 1980-luvun lopun jälkeen. Vaikka avoeroista ei taida luotettavia tilastoja ollakaan, perustan arvioni siihen, että niiden perheiden lukumäärä, joissa on isä ja lapsia tai äiti ja lapsia, nousi Tilastokeskuksen mukaan vuodesta 1990 vuoteen 2000 yhteensä noin 30 000 kappaleella. Käytännössä siis aikaisempiin ikäluokkiin verrattuna selvästi useampi vuoden 1970-luvun lopulla sekä 1980-luvulla tai sen jälkeen syntynyt lapsi on kokenut vanhempiensa avio- tai avoeron.

Sivujuonteena todettakoon, että vuonna 1978 syntyneiden osalta asian tekee syntyvyyskeskustelun kannalta erityisen mielenkiintoiseksi se, että ikäluokka oli uuden avioliittolain voimaantullessa vuonna 1988 10-vuotiaita. Ja kuten e-kirjassani (tieteellisiin tutkimuksiin perustuen) kerron, 10–14 -vuotiaana vanhempien eron kokeneilla on keskimäärin suurin riski erota itse omasta aikuisiän pysyvästä parisuhteestaan.

Oleellisempaa tässä yhteydessä on kuitenkin se, että verrattuna ehjien perheiden lapsiin eroperheiden lapsilla on kaikilla keskimääräistä korkeampi riski erota omasta pitkäaikaiseksi tarkoitetusta parisuhteestaan. Tämä riski on siis ehjien perheiden lapsia korkeampi riippumatta siitä, minkä ikäisiä lapset ovat olleet vanhempiensa erotessa. 10–14 -vuotiailla vanhempiensa eron kokevilla tuo riski vain näyttäisi tutkimusten mukaan olevan korkeimmillaan.

Löysin vanhempien erojen pitkäaikaisvaikutuksia tutkiessani myös useita muita negatiivisia vaikutuksia eron kokeneiden lasten aikuisiän parisuhteisiin. Näitä olivat mm.

  • suhteen muodostamisen vaikeus ja alhaisempi sitoutuminen suhteeseen
  • luottamisen vaikeus parisuhteissa
  • epäsuotuisat käyttäytymismallit ja puutteelliset konfliktinratkaisutaidot
  • jatkuva pelko suhteen päättymisestä sekä
  • parisuhteen heikommaksi koettu laatu.

Nämä listatut tekijät ovat luonnollisesti kaikki sellaisia, että niiden voidaan olettaa ennustavan keskimääräistä suurempaa eroriskiä.

Jos palataan syntyvyyteen, niin Jalovaara puolestaan viittaa tekstissään tutkimukseen, jota hän on ollut tekemässä. Tämän tutkimuksen mukaan lapsettomille oli tyypillistä joko ikisinkkuus tai eroon päättyneet avioliitot. Vain 11 % lapsettomista näytti elävän kestävässä avioliitossa. Jalovaara toteaa myös, että ”tulostemme perusteella on ilmeistä, että liittohistoriat ovat avain lapsettomuuden ymmärtämiseen: lapsettomuuteen liittyy suurella valtaosalla joko ’ikisinkkuus’ tai yksi tai useampi lyhytaikainen avoliitto, joka on johtanut lastensaannin sijaan erillemuuttoon”.

Näen tässä päivänselvän yhteyden näiden kahden asian välillä.

  1. Erojen määrä nousi selvästi vuodesta 1988 alkaen. Tämän seurauksena aiempaa useammat 1970-luvun loppupuolella tai sen jälkeen syntyneet ovat kokeneet vanhempiensa eron ollessaan vielä lapsia.
  2. Eron kokeneiden lasten on keskimääräistä vaikeampi muodostaa pysyviä ja syvän tunneyhteyden omaavia parisuhteita aikuisena, minkä seurauksena yhä useampi jää ikisinkuksi tai päätyy eroamaan vakituiseksi toivotusta parisuhteestaan (jo ennen mahdollista avioliittoakin). Tämän seurauksena syntyvyys on laskenut 2010-luvulla.

Tätä ilmiötä on luonnollisesti voimistanut vielä yhteiskunnan yleisen ilmapiirin muutos sekä tasa-arvon kehittyminen, joiden seurauksena nykyisin on huomattavasti hyväksyttävämpää ja naisillekin laajemmin aidosti mahdollista olla perustamatta perhettä.

Hypoteesiani parinkymmenen vuoden takaisten avioerojen vaikutuksesta nykyiseen syntyvyyteen tukee lisäksi paitsi alla oleva kuva, jossa kokonaishedelmällisyyslukua on verrattu 25 vuotta aiemmin tapahtuneisiin avioeroihin, myös Väestöliiton vuoden 2015 perhebarometrin tulokset. Tuolloiseen tutkimukseensa liittyen Väestöliitto totesi uutisessaan seuraavaa. ”Myös lapsuudenkodin ympäristö vaikutti lapsitoiveiden taustalla: ne, jotka olivat itse kasvaneet ilman sisaruksia, tai joiden omat vanhemmat olivat eronneet, suunnittelivat muita useammin jäävänsä lapsettomaksi.”

Kokonaishedelmällisyysluku vs. avioerojen lukumäärä 25 vuotta aiemmin. (Lukujen lähde: Tilastokeskus)

Vähäisemmäksi jäävä lapsiluku

Palataan Jalovaaran tutkimustuloksiin. Hänen blogitekstinsä mukaan ”liittodynamiikka vaikuttaa paitsi lapsettomaksi jäämiseen myös myöhempien lasten syntymään”. Hän jatkaa seuraavasti. ”Monen parin toinen tai kolmas lapsi jää toteutumattomaksi suunnitelmaksi, kun liitto ehtii purkautua. Monet saavat uusia lapsia uusien puolisoiden kanssa, mutta väestötasolla tämä ei riitä kompensoimaan erojen tuottamaa menetystä.”

Tästä voi vetää loogisen johtopäätöksen, että koska lapsena koettu vanhempien ero lisää todennäköisyyttä omalle aikuisiän erolle, lapsena vanhempiensa eron kokeneet myös jäävät keskimääräistä useammin ilman toista tai kolmatta lasta verrattuna ehjässä lapsuudenperheessä kasvaneisiin ihmisiin. Eli jälleen yksi tekijä, joka vahvistaa avio- ja avoerojen yhteyttä parikymmentä vuotta myöhemmin ilmenevään syntyvyyteen.

Kehotan vahvasti jokaista syntyvyysasiasta kiinnostunutta lukemaan tuon blogitekstini/e-kirjani. Sen lukemalla saa kohtuullisen hyvän ymmärryksen lapsena koetun vanhempien eron vaikutuksista aikuisiän parisuhteisiin. Kun ymmärtää tämän vaikutuksen ja lukee nuo edellä linkitetyt Jalovaaran blogikirjoitukset, on yhteys todellakin päivänselvä. En väitä tämän selittävän kaikkea syntyvyyden laskua, mutta olen aika varma siitä, että tällä ilmiöllä on niin huomattava merkitys asiassa, että asia olisi syytä nostaa julkiseen keskusteluun.

Miten paljon ilmiö vaikuttaa syntyvyyslukuihin?

Jotta pystyisin edellisen väitteeni asian merkittävyydestä todistamaan, otetaan karkea laskennallinen esimerkki havainnollistamaan avio- ja avoerojen potentiaalista vaikutusta parikymmentä vuotta myöhemmin ilmeneviin syntyvyyslukuihin. Taustatietona mainittakoon, että vielä pari vuotta sitten useissa lähteissä mainittiin noin 30 000 lapsen kokevan vuosittain vanhempiensa eron (esimerkiksi tämä YLE:n uutinen). Vajaa vuosi sitten julkaistussa Ensi- ja turvakotien liiton käsikirjassa yhteistyövanhemmuuteen tosin löytyi jo luku 40 000 lasta (linkki). En tätä kirjoittaessa löytänyt arvioita vuoden 1990 tasosta, mutta käytetään tässä tuota lukua 30 000, joka löytyy useammasta paikasta viime vuosilta. Onhan yhtä tärkeätä – tai tärkeämpääkin – se, miten ilmiö tulee syntyvyyteen tulevaisuudessa vaikuttamaan, kuin se, miten se on menneisyydessä vaikuttanut.

Oleellista tässä kohtaa on se, kuinka paljon useammin eroperheiden lapset jäävät lapsettomiksi verrattuna ehjässä perheessä kasvaneisiin lapsiin. Uskoisin tämän tiedon löytyvän esimerkiksi edellä linkatusta Väestöliiton Perhebarometri 2015 -tutkimuksen taustatiedoista. Valitettavasti en netistä löytänyt tähän liittyen kuitenkaan tarkkoja prosenttimääriä, vaan ainoastaan tuon edellä linkitetyn uutisen tekstin, jonka mukaan siis: ”myös lapsuudenkodin ympäristö vaikutti lapsitoiveiden taustalla: ne, jotka olivat itse kasvaneet ilman sisaruksia, tai joiden omat vanhemmat olivat eronneet, suunnittelivat muita useammin jäävänsä lapsettomaksi”. Kyselin Väestöliiton suunnalta noita lukuja liittyen ehjän vs. rikkinäisen lapsuudenperheen omaavien henkilöiden lapsettomuussuunnitelmiin, mutta ainakaan vielä en noita lukuja ehtinyt saada. En tiedä jakavatko he näitä ollenkaan ulospäin, joten en jää heidän vastaustaan tässä vaiheessa tähän tekstiin sen enempää odottelemaan, vaan käytän tässä yhteydessä arviota. Toki jos Väestöliitto jossain vaiheessa ystävällisesti tuon tiedon käyttööni tarjoaa, tarkennan laskelmia saamieni lukujen perusteella enemmän kuin mielelläni.

Esitetään siis arvaus, että noin 30 % eroperheiden lapsista ja 26 % ehjien perheiden lapsista päätyy lapsettomuuteen. Tällä arviolla päästään kokonaisuudessaan lukuun 28 %, joka vastaa suuruusluokaltaan noin 28 %:ia ikäluokasta, eli suunnilleen lapsettomien osuutta nykyisistä nelikymppisistä (kts. esim. Väestöliiton perhebarometrin 2015 tulokset). Tällöin 30 000:n lapsen vuosittain kokema vanhempien ero tarkoittaa sitä, että 4 % * 30 000 ihmistä eli 1 200 ihmistä ikäluokasta jää lapsettomaksi ”vanhempiensa erosta johtuen”. Lisäksi tiedetään, että keskimääräinen lapsiluku lapsiperheissä on 1,85 (lähde: Tilastokeskus). Tästä seuraa käytännössä siis se, että erojen takia jää jopa luokkaa 1,85 * 1 200 = 2 220 lasta syntymättä vuosittain. Ei tietenkään voida olla varmoja, löytäisikö jokainen ”vanhempiensa eron takia lapseton” kumppaninsa juuri ehjien perheiden lapsettomien joukosta, mutta joka tapauksessa puhutaan potentiaalisesti varsin merkittävästä lapsimäärästä, joka erojen takia jää myöhemmin syntymättä.

Edellä esitetty luku tietysti muuttuu sen mukaan, mikä on oikea ero lapsettomuussuunnitelmissa ehjien perheiden kasvattien ja vanhempien eron kokeneiden ihmisten välillä. Jokainen yhden prosenttiyksikön ero tarkoittaa sitä, että rikkinäiset lapsuudenperheet tiputtavat syntyvyyttä luokkaa 555 lapsella vuodessa. Jos ero on 2 prosenttiyksikköä, on erojen vaikutus syntyvyyteen 1 110 lasta vuodessa, jos 3 prosenttiyksikköä niin 1 665 lasta vuodessa ja niin edelleen.

Tämä luku ottaa kuitenkin huomioon pelkästään lapsettomaksi jääneet. Lisäksi on huomioitava ne, jotka – edellä mainittuun Jalovaaran tutkimustulokseen viitaten – eivät ehdi saada toista tai kolmatta lasta ennen eroa, ja joiden kokonaislapsimäärä jää tämän takia alhaisemmaksi. Erojen vaikutuksesta tähän lukumäärään en uskalla tässä vaiheessa esittää arviota. Muistamme siis kuitenkin, että eroaminen on yleisempää niillä ihmisillä, jotka ovat itse kotoisin rikkinäisestä lapsuudenperheestä. Jonkinlainen vaikutus tälläkin tekijällä siis on syntyvyyslukuihin.

Palataan vielä hieman tuohon Ensi- ja Turvakotien liiton arvioon vuosittain vanhempiensa eron kokeneiden lasten määrästä. Mikäli vanhempiensa eron kokeneiden lasten lukumäärä on todellakin vuositasolla noussut viime vuosina 10 000 kappaleella 30 000:sta 40 000:een, tarkoittaa tämä sitä, että (edelleen tuolla edellisellä 4 %:n arviolla) tulevaisuudessa 4 % * 10 000 = 400 henkilöä enemmän valitsee lapsettomuuden kustakin ikäluokasta, johtuen puhtaasti erojen määrän kasvusta. Tämän muutoksen syntyvyyttä pienentävä vaikutus tulee siis noin 30 vuoden päästä olemaan noin 400 * 1,85 = 740 lasta per vuosi.

Miten asiaan voitaisiin puuttua jotta syntyvyys saataisiin nousuun?

Jotta kirjoitukseni ei menisi ainoastaan ongelmien osoitteluksi, pohditaan vielä hieman sitä, miten asian tilaa voitaisiin parantaa. Tällaisen pitkän aikavälin asian korjaaminen nopeasti on luonnollisesti erittäin hankalaa. Asiaa voitanee pitää myös tulenarkana muutamastakin eri syystä.

  • Nykypäivän yleisen ilmapiirin mukaan ”jokaisella on oikeus oman onnen tavoitteluun, ja lapset sopeutuvat kyllä eroon”. (Jälkimmäistä muuten pidän e-kirjassani käsittelemieni tutkimustulosten perusteella virheellisenä ja varsin vaarallisena väitteenä.)
  • On erittäin vaikeata – ja loukkaavaa – väittää, että jonkun halu pysyä lapsettomana johtuisikin lapsuudenkokemuksista, eikä ”aidosta” omasta halusta lapsettomuuteen. Henkilö ei välttämättä itse edes tiedosta tällaista syy-seuraussuhdetta, vaikka sellainen olisikin olemassa. Lisäksi tässä astutaan vahvasti henkilön itsemääräämisalueelle. Onhan ihan aidosti ok olla haluamatta perhettä tai lapsia ihan omasta perhetaustasta riippumatta.
  • Tämän asian esille nostamalla ei yksikään poliitikko varmastikaan kerää laajasti irtopisteitä, koska asiasta puhumalla suututetaan todennäköisesti kaikki eronneet, joilla on lapsia. Koska ”ei tämä meidän fiksuja lapsia koske, vaikka me nyt erosimmekin”…

Näen kuitenkin, että jotain olisi tehtävissä mikäli asiaan uskallettaisiin tarttua. Näen myös, että asiaan kannattaisi tarttua, sillä edellä olevaan laskuesimerkkiin vedoten lapsuudenperheessä koettu vanhempien ero ilmiönä voi kokonaisuudessaan edustaa jopa useamman tuhannen lapsen tiputusta syntyvyydessä per vuosi – ja näin ollen asiantilan mahdollisesti tavalla tai toisella parantuessa myös selkeää potentiaalista kasvua tulevien vuosien lapsimäärässä. Seuraavassa omia näkemyksiäni siitä, mitä tähän asiaan liittyen voitaisiin tehdä.

Lyhyellä aikavälillä tuloksia tuottavat toimenpiteet

Lyhyellä, noin vaalikauden mittaisella aikavälillä syntyvyyteen voidaan mielestäni vaikuttaa nostamalla lapsena koetun vanhempien eron pitkäaikaisvaikutukset laajalti julkiseen keskusteluun. Tätä kautta vanhempiensa eron kokeneet henkilöt kumppaneineen alkavat tunnistaa sitä, mistä ne ongelmat omissa parisuhteissa aiheutuvat. (En toki väitä, että kaikki ongelmat johtuisivat rikkinäisestä lapsuudenperheestä.) Kun ongelmat saadaan tunnistettua, niitä voidaan myös alkaa ratkoa. Tätä kautta entistä useampi parisuhde toivottavasti kestäisi alkua pidemmälle ja niissä myös uskallettaisiin tehdä lapsia. Toisaalta tällainen keskustelu saattaisi johtaa myös joidenkin ”turhien” erojen karsiutumiseen ja sitä kautta eroamisen sijaan ehjänä pysyvien perheiden lapsiluvun kasvuun.

Edelliseen luonnollisesti liittyy (hankalammin toteutettavana asiana) myös se, että asiaan perehtynyttä ammatillista apua olisi helposti saatavissa heille, joilla vanhempien eroon liittyvät lapsuudentraumat ovat vielä käsittelemättä. Väitän, että asian käsittely on sen verran raskas prosessi, että monet siihen todellakin tarvitsevat tukea vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Uskon myös, että Suomesta löytyy todella paljon ihmisiä, joiden perheillä ei (1990-luvun laman aikoihin tai myöhemminkään) ole ollut resursseja tarjota lapsille riittävää tukea erotilanteessa. Silloin ei luonnollisesti ole myöskään ymmärretty yhtä laajalti eron aiheuttamia pitkäaikaisvaikutuksia lapsen myöhempään elämään. (Joskus tosin mietin, ymmärretäänkö niitä vieläkään kovin laajalti.)

Pitkän aikavälin toimenpiteet

Nykyisin ikäluokan koko on Suomessa noin 50 000 lasta. Vuoden 2010 tienoilla oltiin vielä lähempänä 60 000 lasta vuosittain. Kun näihin lukuihin lisätään se edellä mainittu yleinen arvio, että vuosittain noin 30 000 lasta kokee Suomessa vanhempiensa eron, ei tästä ilmiöstä johtuva lasku syntyvyyteen tule poistumaan ihan lähivuosina. Päinvastoin, asia tulee todennäköisesti vain kärjistymään tulevina vuosikymmeninä, erityisesti mikäli edellä mainittu Ensi- ja Turvakotien liiton arvio erojen määrän kasvusta pitää paikkansa. Tämän takia on tärkeä ryhtyä välittömästi myös pitkän aikavälin toimenpiteisiin. Mutta mitä nämä sitten voisivat olla? Itse keksin nopeasti pari eri linjaa.

Ensinnäkin perheitä ja perhe-elämää tulisi alkaa arvostaa nykyistä enemmän. Tämän tulisi näkyä myös poliittisissa ratkaisuissa, joiden avulla perheiden paineita pikkulapsi- ja ruuhkavuosina voitaisiin helpottaa. Tätä kautta perheet saataisiin pysymään paremmin kasassa. Nämä lasten saamat positiiviset kokemukset lapsuudenperheistä todennäköisesti vaikuttaisivat syntyvyyteen positiivisesti suuremmassa mittakaavassa 2040-luvulta alkaen.

Mahdollisesti aavistuksen nopeammin (jo noin 10 vuoden sisään) tuloksia voitaisiin saada tarjoamalla eroperheiden lapsille nykyistä systemaattisemmin sellaista tukea, jolla minimoitaisiin eron vaikutukset lasten elämään pitkällä aikavälillä. Erosta lapsille aiheutuvia traumoja ja haitallisia ajatusmalleja esimerkiksi juuri aikuisiän parisuhteisiin liittyen olisi varmasti kuitenkin yhteiskunnan kannalta edullisempi hoitaa heti lapsena, kuin myöhemmin monien vuosien jälkeen aikuisena. Tätä kautta vähennettäisiin suurella todennäköisyydellä myös nuorten mielenterveysongelmia (kts. esim. tämä tekstini aiheesta), eli panostus maksaisi itseään takaisin tätäkin kautta.

Näistä pitkän aikavälin keinoista ensimmäinen on toki huomattavasti edullisempi yhteiskunnalle, kun taas jälkimmäisen kustannukset ovat lyhyelläkin aikavälillä suuremmat. Joskus on kuitenkin syytä investoida ”pahalta tuntuviakin” summia, jotta turvataan tulevaisuuden kassavirta. Muuten seuraukset voivat olla katastrofaaliset (elleivät ne sitä ole jo nyt).

Lopuksi

Kuten edellisenkin kirjoituksen kohdalla, haluan tässäkin yhteydessä vielä todeta, etten siis edelleenkään väitä tämän yllä kuvailemani ilmiön selittävän kaikkea syntyvyyden laskua. Esimerkiksi nuorten kokemalla taloudella epävarmuudella on tutkitustikin oma vaikutuksensa. Jos niskassa on (yli)suuri asuntolaina, tai halutunlaiseen perheasuntoon ei vaikkapa matalapalkkaisten pätkätöiden johdosta ole taloudellisesti realistisia mahdollisuuksia, rajoittaa tämä varmasti lapsilukua. Aivan kuten monet muutkin asiat. Kuitenkin näen rikkinäisten lapsuudenperheiden vaikutuksen asiaan niin selkeänä ja pidän sitä niin varmana, että olen edelleenkin erittäin hämmentynyt siitä, ettei tästä aiheesta tunnuta mainittavan yhdessäkään syntyvyyteen liittyvässä julkisessa puheenvuorossa.

P.S. Käyn mielelläni asiasta lisää keskustelua. Voit jättää kommentin alle tai ottaa minuun yhteyttä sähköpostitse daddy (miukumauku) daddyspeziale . com tai Twitterissä.

***

Sinua todennäköisesti kiinnostavat myös seuraavat tekstini:

Vanhempien eron vaikutukset lapsen aikuisiän parisuhteisiin

Nuorten mielenterveysongelmat – miksei kukaan puhu rikkinäisistä perheistä niiden aiheuttajana

Syntyvyysongelman vaiettu aiheuttaja

Jätä ensimmäinen kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *