Meistä jokainen tietää nykypäivänä sen tunteen, kun yrittää puhua ihmiselle jonka huomio on kiinni puhelimessa. On kuin seinille puhuisi ja samalla tietää, ettei kyseinen ihminen ole ajatuksineen mukana siinä mitä yrität hänelle viestiä. Tekee mieli lopettaa puhuminen ja lähteä pois – on jääty kakkoseksi jollekin tärkeämmälle asialle. Koska ainakaan itse en koe tätä tunnetta mukavaksi, voin vain yrittää kuvitella miltä se lapsista tuntuu. Aloitankin tämän tekstin kysymällä: kuinka usein lapsesi joutuu tämän tunteen taholtasi kokemaan? Kerran vuodessa? Kerran kuukaudessa? Kerran viikossa? Kerran päivässä? Monta kertaa päivässä?
Toivottavasti vastasit edelliseen kysymykseen, että ei koskaan. Uskon nimittäin vahvasti, että jokainen kerta on liikaa.
Puhelimenkäytön vaikutukset lapsen kiintymyssuhteisiin
Itseäni kiinnostaa esimerkiksi aikuisten puhelimenkäytön yhteys lapsen muodostamaan kiintymyssuhteeseen. Turvallisen kiintymyssuhteen muodostuminenhan vaatii ymmärtääkseni sitä, että aikuinen reagoi herkästi ja johdonmukaisesti lapsen tarpeisiin. Esimerkiksi Wikipedian mukaan ”kun lapsen tarpeet huomataan ja niihin reagoidaan oikein ja nopeasti, vauva oppii luottamaan aikuiseen ja hänelle syntyy turvallinen olo”.
Kiintymyssuhteisiin liittyen ja niiden merkityksestä ihmiselle läpi koko elämän kannattaa lukea tämä vauva.fi -sivuston hyvä tiivistelmä asiasta. Kuten huomaamme, turvallinen kiintymyssuhde luo parhaan pohjan hyvälle elämälle. Lisäksi turvallinen kiintymyssuhde mm. mahdollistaa hyvän parisuhteen muodostamisen aikuisiässä. Turvattomasti kiintynyt taas on jo lapsuudessaan oppinut sen, että hän ei välttämättä saa tarvitsemaansa huomiota. Niinpä hän helposti pelkää hylätyksi tulemista, mikä luonnollisesti aiheuttaa ongelmia läheisten ihmissuhteiden (vaikkapa juuri parisuhteen) muodostamisessa.
Turvallinen kiintymyssuhde vaatii siis kuitenkin sen, että vanhempi on aidosti läsnä lapsen elämässä ja reagoi herkästi lapsen tarpeisiin. Puhelimen otsikoita tai somepäivityksiä selaillessa tämä ei yleensä toteudu. Liian usein lapsi joutuu pyytämään vanhempansa huomiota useampaan kertaan ennen kuin vanhemman katse ja ajatus irtoavat puhelimen tarjoamasta ihmeellisestä maailmasta.
Ymmärrämmekö miten puhelin vaikuttaa lapsen kehitykseen vauva-ajan jälkeen?
Erään tutkimuksen mukaan vanhempien tunnetilaan voi vaikuttaa se, mitä he puhelimestaan juuri sillä hetkellä lukevat/katselevat. Jos tämä asia on vaikka saanut vanhemman kiihdyksiin, saattaa vanhempi vastata lapselle tässä mielentilassa esimerkiksi selkeästi kiihtyneenä/vihastuneena. Lapsen asia puolestaan voi olla mitä vain, esimerkiksi ”haluan syliin”. Millaisen viestin lapselle antaa vanhemman kiukkuiselta kuulostava vastaus tähän lapsen vilpittömään pyyntöön?
Varsin usein ainakin itse unohdan, että lapsella on erilaisia kehitysvaiheita, joilla on kaikilla oma tärkeä tehtävänsä. (Oikeastaan en edes tunne näitä vaiheita tarkemmalla tasolla.) Jos esimerkiksi noin 3–4 -vuotias lapsi ”osoittaa rakkautta ja ihailua vanhemmilleen jopa mahtipontisesti ja haluaa itsekin tulla ihailluksi ja kehutuksi” (lainauksen lähde: Mannerheimin Lastensuojeluliitto), niin miten vaikuttaa hänen myöhempään elämäänsä, jos vanhempi on tällaisina hetkinä jatkuvasti nenä kiinni puhelimessa ja lapsi kokee jäävänsä kakkoseksi? Voiko tällainen lapsuudessa koettu toistuva kokemus olla vaikuttamatta lapsen itsetuntoon ja aikuisiän parisuhteisiin?
Matkapuhelimet ja sosiaalinen media ovat sen verran uusia juttuja, etten usko tällaisten pieneltä tuntuvien asioiden merkitystä tunnettavan riittävällä tasolla vielä edes tutkijoiden keskuudessa – meistä normaaleista ihmisistä puhumattakaan. Kuitenkin pelkään pahasti, että teemme puhelintemme kautta jatkuvasti enemmän hallaa lapsillemme kehitykselle ja tulevaisuudelle, kuin mitä ymmärrämme.
”Mutta onhan lasten hyvä oppia, että vanhemmalla on muutakin tekemistä”
Tämän väliotsikon mukaisen kommentin kuulee usein perusteluna sille, että puhelin voi joskus olla se ykkönen lapsen kustannuksella. Sinänsä lausahdus on mielestäni oikein, mutta tässä tapauksessa yhdistetty väärään asiaan (eli puhelimeen).
Muistan jostain lukeneeni, että puhelimen tekee esimerkiksi sanomalehteen verrattuna ongelmalliseksi se, että puhelimen antamat viestit ovat ennakoimattomia, mikä tekee vanhemman käyttäytymisestä lapsen silmissä arvaamatonta. Sanomalehtien aikakaudella lapset tottuivat siihen, että vanhempi luki lehteä esimerkiksi aamiaispöydässä ja vaikkapa hieman töiden jälkeen illalla. Lisäksi sanomalehti ei edellä mainitun tutkimuksenkaan mukaan sido aikuista yhtään niin vahvasti tunnepuolella, kuin mitä puhelin tekee. (Vrt. edellä ollut esimerkki, jossa lapsi pyrki syliin.)
Puhelimen kanssa lapsi ei siis voi koskaan tietää, milloin vanhemman huomio menetetään. Puhelin voi piipata kesken sadun lukemisen, tai sitten vanhemman päähän voi kesken leikin yhtäkkiä juolahtaa, että ”nyt kun muistan, niin tarkistan sen yhden asian”. Ja kummassakin tapauksessa lapsi tuntee jäävänsä kakkoseksi jollekin tärkeämmälle vailla minkäänlaista ennakkovaroitusta. Viesti lapselle on tällöin helposti seuraava: ”vietän mielelläni aikaa kanssasi silloin, kun minulla ei ole mitään tärkeämpää tekemistä”.
Olen siis vahvasti sitä mieltä, että lapsen todellakin on hyvä oppia siihen, että vanhemmalla on välillä muutakin tekemistä, ja että vanhempi ei ole olemassa pelkästään lasta varten. Samaan aikaan olen kuitenkin aika varma, että puhelin ei ole paras – tai edes hyvä – väline tämän opettamiseen.
Lapsesi taistelee some-jättejä vastaan – kumman toivot voittavan
Mutta ketä vastaan lapsemme oikeastaan taistelevat huomiostamme? Hiljalleen olemme varmasti kaikki oppineet tiedostamaan sen tosiasian, että sosiaalisen median palveluntuottajat (Facebook Instagrameineen ja WhatsAppeineen, Pinterest, TikTok jne.) sekä muut internetin kautta palveluita tuottavat yritykset yrittävät tehdä palveluistaan mahdollisimman houkuttelevia ja koukuttavia. Heidän tulovirtansa perustuu siihen, että he saavat meidän klikkaamaan vielä kerran uudelle sivulle tai jakamaan vielä yhden päivityksen tai viestin. Tämän takia heillä on myös armeijallinen ihmisiä tutkimassa meidän käyttäytymistämme, jotta he oppisivat paremmin miten pitää meidät kiinni puhelimissamme.
Samaan aikaan pienet lapsemme yrittävät tehdä kaikkensa, jotta voittaisivat meidän jakamattoman huomiomme edes pieneksi hetkeksi ja kokisivat edes silloin tällöin olevan se tärkein asia elämässämme. Heidän keinonsa eivät perustu tarkkoihin analyyseihin ja tietomassojen käsittelyyn, vaan heidän ääneensä sekä siihen, että he tarttuvat meihin käsillään ja nykivät paidasta ja kädestä. Mutta kuinka he voivat voittaa tämän taistelun, kun toisella puolella ovat miljoonat ihmiset, jotka jatkuvasti luovat uutta mielenkiintoista sisältöä internetin ihmeelliseen maailmaan?
Tällä tavalla ajateltuna lapsemme ovat tuomittuja häviämään taistelun. Some-yritykset eivät luovuta, vaan kehittävät jatkuvasti toimintaansa. Jos joku yksittäinen työntekijä luovuttaisikin, niin tilalle palkattaisiin toinen. Myöskään ne miljoonat ihmiset, jotka puskevat sisältöä ja viestejä puhelimeemme (minä mukaanlukien), eivät ole ihan heti maailmasta loppumassa. Lapsillamme sen sijaan loppuu ennemmin tai myöhemmin usko. Siinä vaiheessa he toteavat, että ”ok, en kuitenkaan saa tuon huomiota kun se on puhelimessa kiinni, eli en edes viitsi enää yrittää”. Ainoa, joka lapsesi voi tältä tappiolta pelastaa, on sinun mielenlujuutesi. Kumman sinä siis haluat voittavan? Some-jättien vai lapsesi? Paljonko annat päivittäin jakamatonta huomiotasi some-julkkiksille, ystävillesi tai työtovereillesi kasvotusten tai puhelimen kautta? Entä paljonko annat aikaa lapsellesi? Koska puhelimesi sen takana olevine ihmisineen ja yrityksineen on viimeksi jäänyt soidessaan tai piipatessaan kakkoseksi, kun olet pitänyt lastasi sillä hetkellä tärkeämpänä? Omasta mielestäni tämän tulisi olla ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Vai oletko eri mieltä?
4 tuntia vuorokaudessa – mahdotonta ilman puhelinta?
Normaalina arki-iltana päiväkoti- tai ala-asteikäisten lasten vanhempi on työpäivän jälkeen kotona hereillä lastensa kanssa noin neljä tuntia. Siis 4 tuntia vuorokauden kaikkiaan 24:stä tunnista. Oletko oikeasti sitä mieltä, että tämä aika on mahdotonta elää siten, että puhelin on äänettömällä pois näkyvistä? Pelkäätkö oikeasti saavasi potkut, ellet tarkista jotain työasiaa tämän neljän tunnin aikana? Tai menettäväsi jonkun some-seuraajan tai kaverin? Eivätkö lapsesi (tai kumppanisi) oikeasti ansaitse edes tämän vertaa jakamatonta huomiotasi?
Ja mikä vieläkin pahempaa: ovatko työsi ja sometilisi oikeasti niin tärkeitä, että niiden takia kannattaa tuottaa lapsillesi mahdollisesti elinikäistä ahdistuneisuutta ja heikommat lähtökohdat heidän aikuisiän parisuhteiden onnistumiseen? Vai kannattaisiko sinun kuitenkin laittaa se puhelin äänettömänä piiloon aina silloin, kun olet lastesi kanssa samassa tilassa? (Jo ennen kuin se on akun loppumisen takia pakko laittaa latautumaan.) Ihan vain sen takia, ettet somettaisi lapsiasi ahdistuneiksi ja pahoinvoiviksi nuoriksi ja aikuisiksi…
***
Lue myös:
Ajatuksia puhelimenkäytöstä ja perheestä