Olemme yhteiskunnassamme laajasti hyväksyneet sen, että meidän on käytävä koulu oppiaksemme elämässä ja erityisesti työelämässä tarvittavia tietoja ja taitoja. Niin ikään alamme ymmärtää ja hyväksyä sitä, että työelämässä meidän on jatkuvasti pidettävä osaamistamme ajan tasalla ja haastettava itseämme oppimaan lisää, jotta pysymme kehityksen mukana. Väitän kuitenkin, että harvempi meistä tulee ajatelleeksi myös parisuhteen ja perhe-elämän vaativan jatkuvaa valmiutta oppia uutta ja kehittyä. Erityisesti, mikäli haluamme kokea iloa ja onnea myös näillä elämän osa-alueilla.
Otsikon mukainen kysymys juolahti tänään jostain mieleeni. Hetken aikaa kysymystä pyöriteltyäni totesin sen olevan oleellisempi kuin äkkiseltään ehkä ymmärsinkään. Siksi ajattelin kirjoittaa hieman ajatuksia aiheeseen liittyen.
Tulevatko parisuhde- ja lastenkasvatustaidot luonnostaan?
Aina välillä kuulee sanottavan, että ”rakkautta joko on, tai sitä ei ole”. Tämän kuullessani olen joskus miettinyt, että pitääkö samalla logiikalla paikkansa, että ”parisuhdetaitoja joko on, tai sitten niitä ei ole”? Huomaan nimittäin usein pohtivani, että parisuhteessa ja perheessä elämistä tunnutaan pitävän asiana, jonka pitäisi tulla luonnostaan sen kummempia ajattelematta tai asian eteen sen enempää vaivaa näkemättä. Mielestäni näin ei kuitenkaan ole.
Halu jatkaa sukua tulee valtaosalla ihmisiä luonnostaan. Myös äidinrakkaus tulee ymmärtääkseni useimmiten luonnostaan. Samoin isän kiintymys lapsiinsa, vaikkakaan ei käsittääkseni yhtä vahvana ja automaattisesti kuin äidinrakkaus. Suunnilleen tähän luonnostaan tulevat asiat taitavat sitten loppuakin. Väitän, että hyvin harva reagoi luonnostaan nykytieteen selvittämillä parhailla toimintatavoilla erilaisissa parisuhteeseen tai lastenkasvatukseen liittyvissä tilanteissa. Itse asiassa useimmilla taitaa luonnollinen reaktio kaikissa haastavammissa tilanteissa olla alkukantainen ”taistele tai pakene”. Ja tämä on – sen perusteella mitä itse olen aiheeseen tutustunut – käytännössä aina täysin väärä reaktio silloin, kun ”taisteluparina” on oma perheenjäsen.
Uskoisin viimeistään tämän blogin myötä perehtyneeni parisuhde- ja perhe-elämän taitoihin keskivertomiestä enemmän. Silti minusta tuntuu, etten tiedä asiasta vielä juuri mitään. Puhumattakaan, että saisin aina sovellettua kaikkea oppimaani käytäntöön.
Ei minulle esimerkiksi kukaan koulussa opettanut, miten tärkeää on siirtää kaikki huomio kumppaniin siinä vaiheessa, kun tämä alkaa minulle jostain jutella. Ei kukaan kertonut, että tällaista pieneltä tuntuvaa asiaa voidaan käyttää ennustamaan eroriskiämme. Eikä tällainen toiminta todellakaan ole tullut minulta luonnostaan. Paljon luontaisempi reaktio tuntuu joskus työpäivän jälkeen olevan ”älä häiritse” -murahdus. Vuosien harjoittelun ja jatkuvan itselleni muistuttamisen myötä koen kuitenkin tällaisessakin asiassa aavistuksen kehittyneeni.
Ja niitä, jotka tässä vaiheessa ovat vielä sitä mieltä, ettei tällaisia taitoja tarvitse kehittää, kehotan kurkistamaan erotilastoihin. Jos lasten ikäluokan koko on viimeisten vuosien aikana tippunut 60 000:sta 50 000:een ja samaan aikaan eri lähteiden mukaan noin 30 000 – 40 000 lasta kokee vuosittain vanhempiensa eron, niin olen sitä mieltä, että juuri näitä parisuhde- ja perhe-elämän taitoja meidän pitäisi yhteiskunnassamme ensisijaisesti kehittää. (Ja mikäli olet sitä mieltä, että lapset kyllä sopeutuvat eroon, kehotan lukemaan esimerkiksi tämän kirjoitukseni erojen vaikutuksesta lasten mielenterveyteen tai ilmaisen e-kirjani vanhempien eron vaikutuksista lapsen aikuisiän parisuhteisiin.)
Jatkuva kehittyminen parisuhde- ja perheasioissa
Miksi sitten sanon, että kehittymisen ja oppimisen pitäisi olla jatkuvaa tälläkin saralla? Eikö yksittäinen kurssi riittäisi? Vastaan tähän esittämällä sinulle kysymyksen. Kuinka paljon tiedät esimerkiksi seuraavista asioista?
- Miten parisuhteen vaiheet (ihastumisesta elinikäiseen kumppanuuteen) vaikuttavat parisuhteeseen suhteen elinkaaren aikana ja missä vaiheessa suhdetta voi odottaa kohtaavansa minkäkinlaisia vaikeuksia.
- Miten lapsen syntymä vaikuttaa yleensä parisuhteeseen. Entä toisen.
- Miten vanhemman pitäisi toimia lapsen eri kehitysvaiheissa tukeakseen lapsen tervettä kasvua.
- Isän ja äidin toisistaan poikkeavien roolien merkitys lapsen kehitykselle.
- Vanhempien parisuhteen merkitys lapsen kehitykselle.
- Läheisyyden merkitys parisuhdekommunikoinnissa.
- Miten parhaiten ratkaista parisuhdekriisit.
- Lasten kotoamuuton, eli ”pesän tyhjentymisen” vaikutus parisuhteeseen.
Jos kaikki edellä mainitut asiat (ja monet muut, joilla listaa olisi voinut jatkaa) ovat sinulle tuttuja, niin onneksi olkoon. Kannattaa ehkä lopettaa tämän lukeminen ja siirtyä perheesi pariin toteuttamaan näitä tietämiäsi asioita käytäntöön. Itse tunnustan, että minulla on näiden asioiden suhteen vielä paljon opittavaa. Yritän kuitenkin opetella niitä sitä mukaa, kun asiat tulevat ajankohtaisiksi. Harrastan siis tässä mielessä elinikäistä oppimista.
Joitain asioita, kuten lasten syntymään tai murrosikään liittyvät asiat, voi tietysti yrittää ennakoida. Voi lukea ja jutella muiden ihmisten kanssa siitä, mitä kaikkea on odotettavissa kyseisissä elämänvaiheissa. Joissain muissa asioissa tilanteet taas tuntuvat tulevan eteen yllättäen, jolloin joutuu usein toteamaan, että ”nyt meni varmaankin vähän pieleen, mutta mitenköhän selviäisin tästä seuraavalla kerralla paremmin”. Haluan uskoa, että epäonnistumisen tunnustaminen itselle ja kumppanille, yhdistettynä haluun ja yritykseen toimia seuraavalla kerralla paremmin, kantaa jo pitkälle.
Mutta miten on: harrastatko sinä jatkuvaa aktiivista oppimista parisuhde- ja perheasioissa, vai luotatko siihen, että asiat hoituvat kyllä luonnostaan?