Suurin osa elämästämme on normaalia arkea ja niin asian kuuluu ollakin. Jatkuvasti toistuvat tunnetilojen ääripäät ovat kuluttavia ja toisaalta syövät hiljalleen oman voimansa. Joulukaan ei tuntuisi enää joululta, jos se olisi joka viikko. Nykyisin kuitenkin tuntuu joskus siltä, että kaiken elämässä pitäisi olla vain ”huippua” ja ”tosi ihqua” – ja silloin kun näin ei ole, tarkoittaa se automaattisesti ”kriisiä” ja ”katastrofia”. Olemmeko siis sisäistäneet äärimmäisyyksien ajattelutavan? Ja olemmeko nykyisin kovin huonoja sietämään normaalia ja tasaista arkea?
Ajattelin aloittaa tämän jutun pohtimalla, olivatko asiat ennen paremmin. Tämän jälkeen mietin hieman sitä, miten ihmisen tunteet parisuhdettaan kohtaan ovat ehkä muuttuneet tai pysyneet samana eri aikakausilla. Lopuksi kysyn, olemmeko kadottaneet suhteellisuudentajumme.
Oliko ennen kaikki paremmin?
Monet sanovat arjen olevan nykyisin vaikeampaa kuin ennen muinoin. Ennen riitti kun kävi töissä, missä tahti oli paljon verkkaisempi kuin nykyisin. Ensimmäisessä työpaikassaan saattoi luottaa pysyvänsä eläkeikään asti. Myös kotona elettiin kiireetöntä kotielämää ja lähiseutu oli lapsille pääsääntöisesti turvallista. Nykyisin taas työt tunkevat kotiin, koskaan ei tiedä alkavatko huomenna omiin potkuihin johtavat YT-neuvottelut ja lapsia ”pitää” kuskata kaikki illat harrastuksesta toiseen. Myös kaupunkiympäristö tuntuu muuttuneen monin tavoin turvattomammaksi.
Toisaalta taas voidaan nähdä, että nykyisin elämä on helppoa. Suurimman osan meistä ei enää tarvitse viedä itseään fyysisesti äärimmilleen ja hajottaa selkäänsä töissä ennen kolmenkymmenen vuoden ikää. Hyvä valaistus kotona yhdessä silmälasien kanssa takaa paremman näkökyvyn vielä vanhanakin, eivätkä tauditkaan kehittyneen lääketieteen ansiosta vie lapsiamme tai puolisoitamme kuten ennen. Akuuttia sodanuhkaa emme ole joutuneet kokemaan pitkään aikaan ja suurin ongelmamme tuntuukin olevan se, pärjäämmekö some-tilimme seuraajamäärässä kavereillemme. Mitä siis nykyisin oikein valitamme?
Arki on arkea aikakaudesta riippumatta
Yksi asia kuitenkin yhdistää nähdäkseni kaikkia aikakausia: arki on arkea – myös parisuhteessa. Ennen kuin tuomitset tämän (omasta mielestänikin) hieman lattean toteamuksen, anna minun selittää ajatuksenkulkuani. Yritän tehdä sen seuraavan kuvan avulla. Uskon nimittäin, että niin nykyisin kuin ennen muinoinkin, ihmisen tunneskaala satunnaisella ajanjaksolla elämän ja myös parisuhteen suhteen on ollut suunnilleen seuraavanlainen.
Suurimman osan ajasta koemme siis todennäköisesti varsin neutraaleja tuntemuksia parisuhdettamme kohtaan. (Poikkeuksena ehkä päihde- ja väkivaltakurimus, jollaisessa elävän tunnetila voi olla lähes jatkuvasti pohjalla.) Näihin neutraaleihin tunnetiloihin sisältyy paljon arjen tasaisuutta sekä pieniä hyviä ja hieman heikompia hetkiä, jotka väsyneenä joskus muuttuvat oikeaa kokoaan suuremmiksi. Joskus toki vastaan tulee oikeasti pahempiakin riitoja tai muita vastoinkäymisiä. Ja vastavuoroisesti joskus myös niitä suuren onnen ja tyytyväisyyden tunteita.
Vai suurentelemmeko nykyisin asioita ja vaadimme myös perusarjelta enemmän?
Mutta tarkemmin mietittynä: onko asia kuitenkaan siten kuin äsken sitä yritin kuvata? Koemmeko me kaikki kuitenkaan elämää enää nykyisin perustasaisena tallaamisena? Vai olemmeko nykyisin äärimmäisyyksiin taipuvaisia ja tasaisuutta erittäin huonosti sietäviä ihmisiä? Otammeko oppia mediasta, joka suurentelee kaikkea enemmän klikkauksia ja myyntiä saadakseen? Mediassahan rankka lumipyry muuttuu helposti ”lumikatastrofiksi” pelkän ”lumipyryn” sijaan. +30 asteen lämpötila ei myöskään ole enää pelkkä ”lämmin ja kaunis kesäpäivä”, vaan ennemminkin ”tappohelle”.
Kysymykseni kuuluukin, suurenteletko ajatuksissasi tiedostamattasi parisuhteeseen liittyviä asioita samalla tavalla kuin media suurentelee kaikkea? Ja oletko äärimmäisyyden ajattelutavan (ehkä tiedostamattasi) sisäistäneenä ja sosiaalisessa mediassa lähes pelkkää hyvää ja toisten perheiden parhaat palat päivästä toiseen näkevänä kykenemätön kestämään normaalia tasaista arkea? Tasaista arkea, jota meidän suurimman osan elämä väistämättä päivästä toiseen on – ja kuuluukin olla.
Haluan tällä kertaa lopettaa tekstin tähän ja jättää sinut pohtimaan, siedätkö sinä mielestäsi perhe- ja parisuhde-elämässäsi riittävän hyvin normaalia arkea pienine iloine ja vastoinkäymisineen? Vai onko sinulla ehkä jonkun muun mielestä epärealistisiakin odotuksia siitä, millaista elämän parisuhteessa tulisi viikosta tai kuukaudesta toiseen olla?
Jatkan kuitenkin asian käsittelyä seuraavassa jutussa, joten palaathan lähipäivinä lukemaan sen.