Skip to content

Parisuhde ja hiihto

Kävin tänään aamulla hiihtämässä. Maisema tykkiladun ympärillä oli musta ja taivaalta tiputteli vettä. Harmaiden suksenpohjien luisto olisi varmasti voinut olla parempi, eikä kehon olotilakaan tuntunut optimaaliselta. Itse asiassa mielessä kävi jopa ajatus jättää hiihto kokonaan väliin. En sitä kuitenkaan tehnyt ja hyvä niin, sillä tunnin lenkin aikana syntyi tämä teksti. Teksti siitä, miten hiihdolla ja parisuhteella on lopulta yllättävän paljon yhteistä.

Sukset ladulla

Taustaksi kerrottakoon, että olen hiihtänyt koko ikäni. En koskaan tosissani kilpaa, enkä koskaan edes hiihtoseuran väreissä. Ennemminkin omaksi ilokseni. Koska keskimäärin hiihtäminen on mielestäni mukavaa.

Alkuinnostuksen jälkeen hiihto on tekniikkalaji

Hiihtoharrastuksen alkuvaiheessa harrastusta kannattelee innostus. Varusteilla ei ole niin väliä, kun palo ladulle on kova. Lapsena sitä kiertää vaikka pientä pihalatua, kunhan vain pääsee hiihtämään. Ja lumikasan päältä laskeminen se vasta hauskaa onkin. Mitä hullumpi idea, sitä varmemmin sen haluaa toteuttaa.

Alun innostusta seuraa kuitenkin ennemmin tai myöhemmin arki. Riemuisien hiihtokertojen väliin sekoittuu huonompia hiihtolenkkejä. Jopa päiviä, jolloin tekisi mieli kaivaa kirves esiin ja polttaa sukset takassa. Vaikka kuinka on kuvitellut itsensä jo tulevana olympiavoittajana, sitä tajuaa, ettei se voitto ihan itsestään tulekaan. Hiljalleen oppii, että hiihdossa on kyse paljon muustakin kuin tunteesta. Itse asiassa hiihto onkin tekniikkalaji. Ja kestävyyslaji.

Hiihtäjä tehdään kesällä

Jokainen hiihtoa enemmän harrastanut tietää, että hiihtäjät tehdään kesällä. Ei Lapin aurinkoisilla kevätladuilla, vaan helteisissä hyttysmetsissä ja pimeinä sateisina syysiltoina. Jos odottaa olosuhteiden olevan aina täydelliset, joutuu useimpina päivinä pettymään. Ja mikäli yrittää hiihtää vain täydellisissä olosuhteissa, ei siitä täydellisistä olosuhteista huolimatta tule mitään. Ei. Hiihtoharrastuksesta ei voi poimia vain rusinoita pullasta, vaan menestys perustuu kovalle arkiselle työlle.

Hiihto on siis tässäkin mielessä kestävyyslaji. Jos luovuttaa syksyn pimeimpänä hetkenä, ei koskaan pääse nauttimaan aurinkoisille keväthangille osuvasta ”pöljästä päivästä”. Tiedättehän, siitä hetkestä, kun keho tuntuu olevan yhtä välineiden kanssa, aurinko paistaa, latu kiitää alla, suupielet lähentelevät korvia ja mieli tekee laulaa täyttä kurkkua tunturilta alas laskiessa. Siitä tunteesta, kun hiihtolenkin jälkeen on niin euforinen olotila, ettei voi kuin hymyillä leveästi ja nauraa ääneen.

Aina ei voi olla huippukausi

Harva hiihtäjä kuitenkaan selviää elämänsä läpi ilman, että väliin mahtuu heikompia kausia. Ehkä kesäharjoittelussa on ollut sairastelujen, työstressin tai muiden kiireiden takia pahoja puutteita. Ehkä olosuhteet ovat suorastaan surkeat ja hiihto jäisellä tykkiladulla tuntuu teennäiseltä ja maistuu puulta. Mieleen hiipii ajatus, että tässäkö tämä nyt oli. Tuhosivatko mustat talvet lopullisesti elinikäisen rakkauden lajiin? Viimeistään parin heikomman kauden jälkeen vannoutuneimmankin hiihtoniilon takaraivoon voi hiipiä ajatus luovuttamisesta. Pitäisikö sukset kuitenkin vaihtaa ihan toisenlaisiin välineisiin. Olisiko elämä mukavampaa?

Tai mitä jos olosuhteissa ei ole vikaa, mutta itsellä ei vain kulje? Nuorempia ja vanhempia näyttää painelevan ladulla ohitse oikealta ja vasemmalta. Muiden hiihtoasut ja välineet näyttävät niin täydellisiltä. Heillä ei varmasti ole koskaan näin huonoja päiviä, kausista puhumattakaan!

Voin kertoa teille salaisuuden. Ei se hiihtäjän elämä muillakaan siellä uutuuttaan kiiltelevien hiihtoasujen alla aina niin auvoista ole. Ja muiden lajien harrastajille osuu ihan yhtä lailla huonoja päiviä ja kausia. Kanssaihmisiä vain on niin helppo hämätä tässäkin asiassa.

Tärkeintä on matka

En haaveile hiihdon olympiavoitosta. Tarkoitukseni ei ole hiihtää kilpaillakseni muiden kanssa. Lapponiahiihdon tai Vasaloppetin maaliviiva olisi toki joskus kiva ylittää siten, että tuntee onnistuneensa täydellisesti. Mutta tätäkin tärkeämpää on kulkea matkaa luovuttamatta. Nauttia siitä kaikkine ylä- ja alamäkineen. Sillä matka itsessään on tärkein.

Kun jaksaa nähdä hiihdon eteen hieman vaivaa, on se keskimäärin varsin mukavaa puuhaa. Ja tällöin matkan varrelle osuu ihan riittävästi myös niitä ”pöljiä päiviä”. Tämä ei kuitenkaan salli vuosien, kuukausien tai edes viikkojen laiskottelua. Hiihtoa ei kannata harrastaa ”sitten joskus” -mentaliteetilla. Muuten voi yhtäkkiä huomata, että vyötärölle on kertynyt kymmeniä kiloja ylimääräistä kannettavaa, eikä ladulle palaaminen olekaan enää niin yksinkertaista. Ei. Tätä ei varmasti kukaan hiihtäjä halua. Siksi on parempi lähteä kiltisti lenkille silloinkin, kun ei millään meinaa löytää sitä oikeaa fiilistä.

Lopuksi

Ehkä joskus vielä onnistun tekemään itselleni täydellisen suorituksen Lapponiassa tai Vasaloppetissa. Ja ehkä vanhana saan joskus katsella joulukuusen ympärillä leikkiviä lastenlapsia, tai jopa lastenlastenlapsia joululaulujen soidessa taustalla. Pitää vaimoani kädestä ja puristaa sitä hellästi. Hymyillä. Sillä hetkellä ei tarvita sanoja. Tuo hetki, jos se minulle joskus suodaan, on minun olympiavoittoni.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.