”Vanhemmuus on hukassa.” Kukapa ei olisi kuullut tätä lausahdusta kyllästymiseen asti. Mielenkiintoisempi kysymys kuitenkin kuuluu, että miksi se vanhemmuus on hukassa. Oman näkemykseni mukaan vanhemmuus on hukassa siksi, että yhä useammalle nykyvanhemmalle kukaan ole koskaan opettanut miten ollaan vanhempia sillä ”vanhanaikaisella” tavalla (jolla vanhemmuutta usein ajatellaan). Jos itse ei ole saanut ”rajoja ja rakkautta” sopivassa suhteessa, miten niitä voisi osata omille lapsilleenkaan antaa?
Yhä useampi nykyvanhempi, verrattuna vaikka heidän omiin vanhempiinsa, on elänyt lapsuutensa rikkinäisessä perheessä, moni vieläpä lama-aikana. Tällöin he ovat seuranneet vierestä stressaantuneita vanhempiaan, joiden on täytynyt käyttää lastensa sijaan energiaa taloudelliseen ja henkiseen selviytymiseen. Joissain tapauksissa kumpaakin eronnutta vanhempaa on nähty suunnilleen yhtä paljon, mutta usein toista on nähty vain viikonloppuisin, jos silloinkaan.
Monella nykypäivän lapsella ei siis ole omakohtaista kotoa opittua mallia siitä, miten olla isä tai äiti. Puhumattakaan, että heillä olisi malli siitä miten vanhempien parisuhde ja siihen panostaminen suhtautuu lapsiperheen arjessa jälkikasvun tarpeisiin ja näkyy lasten suuntaan. Tällaisen mallin puuttuessa on ymmärrettävästi varsin haastavaa ylläpitää sekä hyvää vanhemmuutta että parisuhdetta nykypäivän muiden vaatimusten ja haasteiden puristuksessa.
Miten olla vanhempi ilman koulutusta tai opittua mallia?
Käytännössä edellinen tarkoittaa siis sitä, että monella naisella ei ole lapsuudenkodista mallia siitä, miten äidin ”kuuluu toimia”. Ja vielä useammalta nykypäivän mieheltä puuttuu kotoa opittu malli isänsä toiminnasta vanhempana.
No, onneksi olemme kuitenkin yhteiskunnan tasolla tajunneet tilanteen ja paikanneet sitä antamalla nuorille hyvää koulutusta vanhemmuudesta valmistaaksemme heitä siihen. Eikö niin?
Ai emmekö ole? Sanotteko te, että ette ole koskaan saaneet koulutusta vanhemmuudessa olemisesta? Eikös tilanne ole silloin sama, kuin heittäisimme lapsemme uima-altaan syvään päätyyn ilman, että heille on edes teoriassa kerrottu miten uidaan? Ja ilman, että he ovat edes koskaan nähneet kenenkään uivan…
Erovanhemmuuden lisähaasteet
Mikäli vanhempi on itse eronnut ja lapset näkevät kumpaakin vanhempaansa säännöllisesti, on lapsilla myös uusi valtti hihassaan. Ei tarvitse kuin sanoa ”mutta kun isänkin luona…” tai ”äidinkin luona saan aina…”, niin vanhempi joutuu varsin ikävään välikäteen. Aseta siinä sitten rajoja, varsinkin jos omalla taustalla kummittelee vielä omassa lapsuudessa koettu rakkaudetta jääminen toisen tai kummankin oman vanhemman taholta. Tai osoita rakkautta, kun olet puolet ajasta pois lapsesi elämästä. Ei ihme, jos vanhemmuus on näissä tilanteissa erityisen hankalaa! Tätä näkökulmaa nykypäivän ”jokaisella on oikeus ihanaan itsenäisyyteen” -tyyppisessä mediassa näkyvässä eroihannoinnissa kuitenkaan harvemmin korostetaan.
Oliko ennen paremmin?
En tietenkään kiistä sitä, etteikö vaikkapa sota-aikanakin olisi ollut vaikeaa. Varmasti oli, ja sodasta jääneet traumat varmasti vaikuttivat perhe-elämään pysyvästi sodan jälkeenkin. Väitän kuitenkin, että tuohon aikaan perhe oli vielä eri tavalla keskiössä. Ero oli ennemminkin häpeä kuin kunniamerkki vyöllä.
Lisäksi varsinkin maaseudulla asui usein vieläpä isovanhempiakin samassa pihapiirissä, tai ainakin lähettyvillä auttamassa ja jakamassa omia kokemuksiaan vanhemmuudesta. Rajoja ja rakkautta riitti siis todennäköisesti moninkertaisesti nykyistä enemmän. Ainakin niitä rajoja, mikä opetti lapsille eri lailla kurinalaisuutta kuin nykyvanhempien jatkuva puhelimennäpräys, joka todistaa ettei vanhemmilla itselläänkään ole rajoja. Ja lapsihan tunnetusti oppii matkimalla. Sitäpaitsi rajathan juuri ovat sitä rakkautta!
Tutkimustietoa asiasta?
En tiedä onko aihetta tutkittu, mutta jos joku osaa vinkata jonkin tutkimuksen missä on käsitelty ihmisen omassa lapsuudessa koetun vanhemmuuden suhdetta omaan aikuisena toteutettuun vanhemmuuteen, vaikkapa juuri erolasten ja ydinperhelasten omaa vanhemmuutta vertaillen, niin lukisin sellaisen mielelläni. Voihan olla, että olen pohdintoineni täysin väärässäkin.
Mikäli ajatuksissani on kuitenkin jotain perää, olisiko aika alkaa hiljalleen miettiä yhteiskunnankin tasolla miten ihmisiä voitaisiin nykyistä paremmin vanhemmuuteen valmistaa ja kouluttaa? Ettei kaikki jäisi täysin vanhemman oman aktiivisuuden ja kantapään kautta oppimisen varaan. Jälkimmäisen seurauksena kun saattaa olla kovin kallis hinta maksettavaksi niin yksittäisen lapsen kuin yhteiskunnankin tasolla.
***
Sinua saattaa kiinnostaa myös:
Nuorten mielenterveysongelmat – miksei kukaan puhu rikkinäisistä perheistä niiden aiheuttajana