Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, miten syntyvyys Suomessa on kääntynyt jyrkkään laskuun. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti juuri miten ”Suomi putoaa muiden Pohjoismaiden kelkasta syntyvyydessä”. Kyseisessä jutussa – kuten monissa muissakin viime aikojen artikkeleissa – etsittiin laajalti syitä ilmiöön ilmastonmuutoksesta ja talouden taantumista alkaen. Yksi asia jää keskusteluissa kuitenkin jatkuvasti huomioimatta, nimittäin lapsena koettu vanhempien ero.
Tilastot kertovat syntyvyyden ja avioerojen yhteydestä
Kun verrataan syntyvyyttä Tilastokeskuksen tarjoaman kokonaishedelmällisyysluvun muodossa 25 vuotta aikaisemmin tapahtuneiden avioerojen määrään, saadaan seuraavanlainen kuva. (Kuvassa avioerojen lukumäärä kymmeniätuhansia.)
Kuviossa vuoden 2014 kohdalle osuva piikki avioerojen lukumäärässä on siis oikeasti tapahtunut 25 vuotta aiemmin, vuonna 1989. Syy miksi olen siirtänyt erokuvaajan 25 vuotta eteenpäin on se, että tällöin lapsena vanhempien eron kokeneet ovat saavuttaneet normaalin lapsentekoiän. Kansakunnan tasolla lasten kokemukset rikkinäisistä perheistä vaikuttavat siis syntyvyyteen parinkymmenen vuoden viiveellä, kun nämä rikkinäisten perheiden lapset saavuttavat itse perheenperustamisiän – ja jättävät perheen omien huonojen lapsuudenkokemustensa takia perustamatta.
Näemme kuvaajasta tietysti senkin, etteivät erot luonnollisestikaan ole ainut selittävä tekijä syntyvyyden muutoksille. Syntyvyys on varsin monitahoinen asia, johon vaikuttavat lukemattomat eri seikat. Kaikilla mediassa esitetyillä asioilla nuorten kokemasta taloudellisesta epävarmuudesta ilmastonmuutokseen on varmasti oma osansa. Toisaalta emme myöskään voi olla huomaamatta sitä, miten kuvaajilla on havaittavissa selvä yhteys ja miten 2010 alkanut varsin radikaali syntyvyyden lasku osuu yhteen sen kanssa, että parikymmentä vuotta aiemmin avioeroissa oli tapahtunut (avioliittolain muutoksen myötä) suuri tasopomppu ylöspäin.
Miksei aikaisempi nousu erojen määrässä vaikuttanut syntyvyyteen?
Kuvaajaa katsellessa jää tietysti miettimään, miksei vuoden 1970-luvun alkupuolelle osunut selkeä nousu erojen määrästä 5 000:sta 10 000:een vaikuttanut yhtä selkeästi syntyvyyteen parikymmentä vuotta myöhemmin. Itse löydän tähän kaksi syytä.
- Maailma on muuttunut parissakymmenessä vuodessa paljon. Naisten asema on kohentunut ja nykyisessä ilmapiirissä on helpompi poiketa perinteisestä muotista (johon aikanaan kuului kaksi lasta, farmariauto ja koira). 1990-luvulla tästä poikkeamista pidettiin vielä epänormaalina ja paine perheen perustamiseen oli paljon nykyistä suurempi, olivat oma perhetausta ja omat ajatukset asiasta sitten mitä tahansa.
- Talous ja syntyvyys kulkevat ainakin tämän Taloussanomien jutun mukana jossain määrin käsi kädessä. Eli taantumassa syntyvyys laskee ja nousukaudella nousee. Lienee siis mahdollista, että Nokian mukanaan tuoma nousukausi 1990-luvun lopulla tasoitti avioerojen mukanaan tuomaa pudotusta syntyvyydessä, kun usko tulevaisuuteen oli taloudellisessa mielessä parempi. Joku voisi itse asiassa ihmetellä, että syntyvyys oli Suomessa parhaimpina teknologiahuuman ja ”ikuisen kasvun” vuosina vuosituhannen taitteessa lyhyen aikavälin pohjissa, mikä kaiketi on kansainvälisten mallien vastaista.
Miksi vanhempien ero vaikuttaa lapsenhankintahalukkuuteen?
Miksi sitten väitän parikymmentä vuotta aiemmin tapahtuneiden avioerojen määrän vaikuttavan syntyvyyteen? Käytännössä tämä ”ilmiö” tarkoittaa siis sitä, että kun lapsentekoiän saavuttaneista selkeästi yhä useampi on itse kokenut lapsena vanhempiensa eron, entistä useampi jättää myös lapset hankkimatta. Syyt tähän ovat moninaiset. Perusteellisemman ymmärryksen haluavia kehotan lukemaan aiemman – lyhyen kirjan muotoon kirjoittamani – tekstin Vanhempien eron vaikutukset lapsen aikuisiän parisuhteisiin. (Tämä siis linkin takana ilmaisena blogitekstinä ja vapaasti ladattavana ja eteenpäin jaeltavana pdf-tiedostona.) Yritän kuitenkin tiivistää asian jollain tavalla seuraavassa.
- Vanhemmilla ja heidän välisellä parisuhteellaan on tärkeä merkitys lapsen kehityksen kannalta.
- Tytöillä läheisen ja hyvän isäsuhteen on todettu olevan erityisen oleellinen tekijä tytön aikuisiän parisuhteiden laatua ajatellen.
- Lapsena vanhempien eron kokeneiden on tutkitusti keskimääräistä vaikeampi muodostaa hyviä, syvän tunnesiteen omaavia parisuhteita.
- Luotto siihen, että parisuhde voisi kestää läpi elämän on vanhempien eron kokeneilla selvästi ehjässä perheessä kasvaneita heikommalla tasolla. Vaikka halua parisuhteeseen olisikin, uskallus heittäytyä suhteeseen täysillä ja lapsuudenkokemuksista juontuva vaikeus luottaa kumppaniin voivat muodostua esteeksi pitkäkestoiselle parisuhteelle.
- Koska itse on lapsena kärsitty vanhempien erosta, on luonnollista, että (edellinen uskomus elinikäisten parisuhteiden epätodennäköisyydestä huomioiden) lapsia ei aidosti haluta hankkia itse, jottei samaa kokemusta jouduta jakamaan omille lapsille.
Nähdäkseni edellä tilastoista havaitsemallemme ilmiölle on siis varsin selkeä tieteellisesti tutkittu peruste. (Viittauksia lukuisiin tieteellisiin tutkimuksiin löytyy tuosta aiemmin linkkaamastani kirjamuotoisesta tekstistä.) Kun tämän ilmiön yhdistää avioerojen tasopomppuun 1980-luvun lopussa sekä viimeaikaisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin, kuten seuraaviin:
- perinteinen perhemalli ei enää ole ainut oikea
- on ihan ok tehdä uraa lapsettomana pariskuntana
- ilmastonmuutoksen näkökulmasta lapset ovat pahasta
on varsin luonnollisena seurauksena syntyvyyden selkeä lasku.
Lopuksi
Lopuksi haluan vielä kerran painottaa, etten pidä lapsena koettua vanhempien eroa ainoana selittävänä tekijänä syntyvyyden laskulle. Yhteiskunnalliset muutokset ovat mielestäni aina todella monimutkaisia kokonaisuuksia, joissa syy–seuraussuhteita on todella vaikea luotettavasti erotella. Elintason nousu ja lapsikuolleisuuden tippuminen lähelle nollaa ovat varmasti päätekijöitä siihen, että syntyvyys laski aikanaan lukuisista lapsista noin kahden lapsen tasolle. Oma vaikutuksensa viime vuosien syntyvyyden laskulle on puolestaan aivan varmasti yhteiskunnan muutoksella, jonka seurauksena esimerkiksi sopivaa ja itseä tyydyttävää kumppania voi olla hankala löytää tai perhettä ei pätkätöiden kierteessä uskalleta perustaa. (Tai ainakaan ei perusteta kovin suurta perhettä). Ilmastonmuutoskeskustelulla on niin ikään ihan varmasti oma selkeä osansa siihen, että joku jättää lapsiluvun vähintäänkin pienemmäksi, kuin mitä se olisi ilman ilmastonmuutoskeskustelua. Kaikkien näiden syiden takana pidän kuitenkin lapsena koettua vanhempien eroa – ja tällaisen kokemuksen omaavien ihmisten suurta määrän kasvua – yhtenä varsin merkittävänä tekijänä nykyisten nuorten (ja keski-ikäistyvien) aikuisten ajatusmaailmalle, jossa lapsettomuus on yhä useammin ”oma valinta”. Siksi tämän tekijän täydellinen puuttuminen julkisesta keskustelusta hämmästyttää minua suuresti.
***
Lisäys 28.1.2020: Tälle teorialle löytyy vielä yllä esitettyäkin suorempaa tutkimuksellista tukea. Väestöliiton vuoden 2015 Perhebarometrin tulosten mukaan: ”ne, joiden omat vanhemmat olivat eronneet, suunnittelivat muita useammin jäävänsä lapsettomaksi”. Lähde: Väestöliitto (linkki uutiseen, josta edellinen lainaus on peräisin)
***