Skip to content

Henkinen väkivalta parisuhteessa

Olen teksteissäni tuominnut jatkuvasti kaikenlaisen väkivallan. Vaikka muuten olenkin varsin kriittinen erityisesti lapsiperheissä tapahtuvien av(i)oerojen suhteen, olen aina pyrkinyt korostamaan sitä, miten väkivalta on yksi niistä harvoista syistä, jolloin omasta mielestänikin ero voi olla parempi ratkaisu. Olen kuitenkin huomannut olevani aina väkivallasta kirjoittaessani hieman varpaillaan sen suhteen, miten asian muotoilen. Syynä tähän on se, etten ole oikein saanut ajatuksiani selväksi sen suhteen, missä menee henkisen väkivallan raja. Nyt ajattelin, että on korkea aika tarttua asiaan ja yrittää selvittää itselleen: mikä on henkistä väkivaltaa parisuhteessa?

Mikä on henkistä väkivaltaa?

Seuraavanlaisia asioita nousee esille henkisen väkivallan ilmentyminä tai piirteinä, kun asiasta etsii tietoa:

  • kumppanin haukkuminen tai nimittely
  • kumppanin mielipiteiden ja sanojen vähättely ja jyrääminen
  • kumppanin kustannuksella ikävään sävyyn vitsailu (esimerkiksi painon osalta)
  • kumppani on aina väärässä (ja henkisen väkivallan käyttäjä aina oikeassa)
  • kumppanin toiminnan rajoittaminen ja kontrollointi (esimerkiksi tulemisten ja menemisten, rahankäytön, pukeutumisen jne. suhteen)
  • kumppanin tarkkailu (esimerkiksi puhelimen tutkiminen)
  • kumppanin manipulointi siten, että tämän ystävyyssuhteet katkeavat
  • kumppanin välinpitämätön kohtelu tai huomiotta jättäminen
  • kumppanin mitätöinti tai kohteleminen kuin hän olisi lapsi
  • fyysisellä väkivallalla uhkaileminen
  • kumppanin kiristäminen (esimerkiksi seksillä)
  • väkivallan käyttäjä antaa ymmärtää, että kumppani on syyllinen ongelmiin.

Aika pysäyttävä lista. Laittaa myös miettimään miten yleistä henkinen väkivalta parisuhteissa oikeastaan onkaan. Itse ainakin huomaan törmääväni moneen edellä mainittuun asiaan muodossa tai toisessa säännöllisesti esimerkiksi netin keskusteluja lukiessani.

Henkisen väkivallan raja ei ole välttämättä ollenkaan näin selkeä.

Henkinen väkivalta käytännössä

Mutta mitä edellinen lista sitten tarkoittaa käytännössä? Ääritapaukset jatkuvine toisen haukkumisineen tai toisen mielipiteiden tyrmäämisineen on tietysti helpompi tunnistaa, mutta onko esimerkiksi kumppanin painosta tai pukeutumisesta huomauttelu verrattavissa kasvoille läpsäisyyn, joka selkeästi täyttää fyysisen väkivallan tunnusmerkit? Kyseisenlainen huomauttelu kun laskee kumppanin itsetuntoa (toistuessaan vähintäänkin alitajuisesti, vaikkei sitä itse huomaisikaan) ja siitä myös helposti jää vaikeasti paraneva haava mieleen.

En liene kovin paljon väärässä, jos heitän ilmoille ajatuksen, että maamme parisuhteissa vähintään kymmenessä prosentissa (mutta ehkä jopa paljon suuremmassa määrässä) nainen kommentoi ja oikoo jatkuvasti miehensä pukeutumista. (Stereotyyppinen ja ennakkoluuloinen esimerkki, myönnetään.) Onko tämä toistuvana asiana henkistä väkivaltaa? Nainenhan tällöin kontrolloi selkeästi miestä yhden osa-alueen, eli pukeutumisen osalta ja antaa jatkuvasti ymmärtää, että mies on kykenemätön tekemään pukeutumisensa suhteen päätökset itse. Eivätkö edellä kuvatut henkisen väkivallan merkit tällöin täyty? Mikäli mies kommentoi naisen pukeutumista edes hieman kriittiseen sävyyn, kyseistä miestä pidetään helposti täysin sikana ja käytöstapoja omaamattomana. Mutta naisten oikeus kommentoida miesten pukeutumista tuntuu olevan jopa ”maan tapa”, koska se nyt vain on sanomattakin selvää, että naisilla on enemmän silmää asian suhteen. Vai olenko täysin hakoteillä ajatusteni kanssa?

Entä sitten seksillä kiristäminen tai seksin panttaaminen? Internetin keskustelupalstoja lukiessa voisi kuvitella tämän olevan varsin yleistä suomalaisissa parisuhteissa – ja nähdäkseni selvästi henkisen väkivallan tunnusmerkit täyttävää. Tämän asian osalta vedotaan helposti ihmisen oikeuteen omaan kehoonsa. En missään tapauksessa halua tai yritä lähteä tätä oikeutta tässä kyseenalaistamaan. Ihmisellä on oikeus omaan kehoonsa, piste. Haluan kuitenkin herättää itse kunkin pohtimaan sitä, miten seksillä kiristäminen tai seksielämän kontrollointi lopulta eroaa esimerkiksi rahankäytöllä kiristämisestä tai kumppanin rahankäytön kontrolloimisesta (jota yleensä siis kaiketi pidetään vääränlaisena toimintana tai jopa kumppanin alistamisena). Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa toinen vanhemmista on kotona vauvan tai hieman suurempien lasten kanssa minimaalisilla tuloilla. Tällöin töissäkäyvä ”laittaa kroppansa likoon” ansaitakseen rahaa, mutta tähän omalla ruumiilla ja sielulla ansaittuun rahaan hänellä ei enää olekaan samanlaista oikeutta kuin omaan vartaloonsa seksistä kieltäytyessään, vai? Tietyllä tapaa ymmärrän ja olen tietysti samaa mieltä asiasta. Tällöinhän kumpikin osapuoli kuitenkin tekee töitä, toinen vaan kotona lapsen kanssa vähemmän tienaten. Toisaalta taas huomaan väkisinkin pohtivani onko raja sittenkin häilyvämpi, kuin mitä olemme helposti taipuvaisia ajattelemaan. Rahankäyttötapauksessa on tehty ehkä suullinen sopimus yhteisistä rahoista perhetilanteen muuttuessa. Seksin osalta taas on vähintäänkin sanattomasti luvattu rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä, ja toinen on varmaankin ymmärtänyt että tähän kuuluu kiinteänä osana myös seksitarpeiden täyttäminen siinä missä taloudellisten tai henkistenkin tarpeiden, etenkin jos seksiä on suhteen alkuvaiheessa ollut säännöllisesti ja runsaasti, eivätkä parisuhteen ulkopuoliset seksisuhteet tule kysymykseen (kuten lienee useimmissa tapauksissa on yhteisymmärryksessä sanattomasti tai sanallisesti sovittu). Eli onko rahankäytön tai seksin kontrolloinnissa loppujen lopuksi kyse hyvinkin samanlaisesta asiasta? Suhteen toinen puoli haluaa/tarvitsee jotain, minkä toinen osapuoli tältä kontrolloinnillaan evää, vedoten milloin mihinkin. Tästä sitten seuraa, että ”alistettu” osapuoli tuntee olonsa enemmän tai vähemmän ahdistuneeksi tai ikäväksi, jopa pahoinvoivaksi.

Missä menee henkisen väkivallan raja?

Mikä on järkevää talouden rahavarojen suunnittelua ja mikä turhaa niuhoittamista ja perheen (sekä siinä samalla kumppanin) rahankäytön kontrollointia? Mikä on itsemääräämisoikeutta omaan kehoon seksin haluamattomuuden muodossa ja mikä henkistä väkivaltaa, kun kumppani kokee tulevansa jatkuvasti torjutuksi ellei käyttäydy tai toimi tietyllä tavalla, ja tätä kautta tuntee itsensä ei-halutuksi? Mikä on normaalia huumoria, joka itse kunkin tulee kestää osana elämää, ja mikä taas kumppanin jatkuvaa mollaamista vitsien muodossa? Mikä on kumppanin oikeutettua neuvomista pukeutumisasioissa tai sen kertomista mikä omaa silmää miellyttää ja mikä ei, ja missä vaiheessa tämä taas muuttuu henkiseksi väkivallaksi, kun kumppani alkaa itsekin uskoa että on täysin kykenemätön tekemään vaatevalintansa onnistuneesti itse? Missä vaiheessa toinen ei enää olekaan yliherkkä, vaan henkisen väkivallan uhri?

Tässä vaiheessa joudun toteamaan, että kyse on kuin onkin todella paljon hankalammasta asiasta kuin fyysinen väkivalta, jonka olemassaoloa on helpompi mitata mustelmilla, ruhjeilla ja fyysisenä kipuna. Erityisen ongelmalliseksi asian tekee nähdäkseni se, että henkisen väkivallan käyttäjä ei välttämättä itse ymmärrä tekevänsä henkistä väkivaltaa tai ainakaan harrasta tätä tahallaan loukatakseen. Ehkä tarkan pukeutumisen vaaliminen, tarkka rahankäyttö, ronskit vitsit tai jopa toisen painosta vitsailu on niin luonnollinen osa hänen toimintaansa, ettei hän ymmärrä miten pahasti tällainen käytös voi toista loukata tai haavoittaa. Eikä aina ymmärrä henkisen väkivallan uhrikaan. Tästä kertoo se, että usein henkisen väkivallan uhri alkaa pitää tilannetta (eli vaikkapa omaa kyvyttömyyttään asustaa itsensä fiksusti) normaalina, eikä koe kokevansa henkistä väkivaltaa. Myös toisen jatkuva huomauttelu painosta voidaan kokea oikeutetuksi. Onhan vyötärölle tosiaan kertynyt muutama ylimääräinen kilo verrattuna siihen, kun aikanaan tavattiin. Uhri ei siis edes välttämättä tietoisesti kärsi henkisestä väkivallasta. Tämän ei kuitenkaan kaiketi voi sanoa merkitsevän sitä, etteikö väkivaltaa olisi olemassa, koska samalla periaatteella joku voi alkaa uskoa olevan normaali olotila, ettei hänellä ole yhtään rahaa käytössä ja hän ei koskaan näe kavereitaan. Ja jälkimmäisen tilanteen lähes kaikki varmaankin kuitenkin tuomitsevat henkisenä väkivaltana, jos perheessä kuitenkin on rahaa ja kavereitakin löytyisi.

Edellistä ajatusta jatkaen tahallisuuskaan ei nähdäkseni siis toimi kriteerinä sille, onko kyse henkisestä väkivallasta. Vai mitä olet mieltä tilanteesta, jossa vaikkapa lapsena vanhempansa hylkäämäksi tullut ihminen on parisuhteessa sairaalloisen mustasukkainen hylätyksi tulemisen pelossaan ja toimii kumppaniaan kohtaan ”epänormaalin” kontrolloivasti? Eihän hylätyksi tulemista pelkäävä tällöin välttämättä asiaa ”tahallaan” tee, vaan syvälle mieleen istutettu hylkäämisen pelko ja sitä kautta kontrolloiva käytös on vain niin syvällä hänessä, ettei hän pysty toimimaan muutenkaan. Enkä toki tarkoita, etteikö tällaista tilannetta kannattaisi ja tulisi pystyä parantamaan käytöstään muuttamalla tai etteikö käytös olisi väärin uhria kohtaan, mutta en myöskään välttämättä tuomitsisi kontrollointia tahalliseksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Mikäli tällaisessa tilanteessa todetaan, että ”tietysti uhrilla on oikeus lähteä suhteesta ja lähes velvollisuuskin”, voidaan todennäköisesti samalla todeta trauman omaavan henkisen väkivallan käyttäjän uskon siihen, etteikö hän ihmissuhteissaan aina kuitenkin lopulta tulisi jätetyksi, murentunteen lopullisesti. Ja samalla siirretään samaa taakkaa eteenpäin omille lapsille. (Lue lisää vanhempien eron vaikutuksista lapsen aikuisiän parisuhteille täältä.) Ei ihan yksinkertainen tilanne siis.

Mutta jos henkistä väkivaltaa ei voi luotettavasti määritellä:

  • uhrin kokemuksen
  • teon tahallisuuden tai edes
  • yleisen demokraattisen mielipiteen

perusteella, niin miten sitten? Ehkä tätä ei voi määritellä mitenkään luotettavasti ja kyse on aina enemmän tai vähemmän tulkintakysymyksestä, jossa huomioon on keskeisinä asioina otettava niin tahallisuus, toistuvuus kuin yleinen mielipidekin, mutta jonka keskiössä on kuitenkin aina se, miten uhri asian kokee ja miten toiminta uhrin mieleen ja ajatteluun vaikuttaa. Näiden asioiden tueksi esimerkiksi MielenIhmeet.fi -sivustolta löytyy hyvä lista kysymyksiä, joiden avulla voimme koittaa tilannetta arvioida (linkki).

Lopuksi

Tässä vaiheessa luulen jo hieman paremmin hahmottavani mitä henkisellä väkivallalla tarkoitetaan, mutta koen asian edelleen varsin hankalaksi kokonaisuudeksi. Ääriesimerkit, kuten toisen ihmisen jatkuva mitätöinti ja ”kuin ilmaa” kohteleminen ovat tietysti selvempiä tapauksia, mutta näiden lisäksi on monia asioita joita varmasti itse kukin näkee tai kuulee jatkuvasti, ja jotka voisivat mielestäni hyvinkin olla luokiteltavissa henkiseksi väkivallaksi. Ja entistä vaikeammaksi asia muuttuu siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä sitä mistä henkisesti väkivaltainen käytös johtuu, eli onko väkivallan käyttäjä uhri itsekin, kuten ymmärtääkseni usein esimerkiksi fyysisen väkivallan tapauksissa voi olla. (Esimerkiksi lapsuudessa koettu väkivalta, hyväksikäyttö, hylkääminen tms.)

Koska yksiselitteistä vastausta ei tunnu löytyvän, yritän vetää asian yhteen toimintaohjeiden kautta.

  1. Pohdi mikä omassa käytöksessäsi voisi olla sellaista, joka saa kumppanisi tuntemaan olonsa ikäväksi ja ei-arvostetuksi. Ehkä hän on yrittänyt joskus kertoa tai vihjata asiasta sinulle? Miten voisit yrittää muuttaa omaa käytöstäsi?
  2. Pohdi tunnetko olosi jonkun tietyn asian suhteen jatkuvasti epämiellyttäväksi tai ikäväksi, ja koetko ehkä jopa kumppanisi kohtelevan sinua epäreilusti. Jos, niin kannattaa asiasta puhua jonkun kanssa. Mieluiten tietysti kumppanisi kanssa, jos vain koet sen turvalliseksi.
  3. Jos havaitset kaveriasi kohdeltavan tavalla, joka mielestäsi täyttää henkisen väkivallan kriteerit, ota asia puheeksi hänen kanssaan. Voit vaikka kysyä seuraavasti. ”Olen huomannut, että… (kumppanisi kommentoi usein painoasi, mollaa pukeutumistasi, käyttää paljon enemmän rahaa kuin sinä jne.)… Miltä tämä sinusta tuntuu? Ajattelin vain, kun monet voisivat tulkita kyseisenlaisen käytöksen täyttävän henkisen väkivallan merkit.”

+ Muista, että parisuhteeseen kuuluu aina keskinäinen kunnioitus ja toisen tarpeiden huomioiminen. Nykyisessä yksilöä ja yksilön oikeuksia korostavassa yhteiskunnassa tuntuu joskus unohtuvan, että parisuhde ja perhe tuovat mukanaan myös velvollisuuksia. Parisuhteen ja perheen myötä esimerkiksi omista menemisistä ja yhteisestä rahankäytöstä yhdessä sopiminen on kohteliasta ja hyvää käyttäytymistä. (Voit lukea lisää ajatuksiani parisuhteen rahankäyttöön liittyen täältä.) Vastaavasti sen vaatiminen, että näistä asioista jutellaan ja sovitaan yhdessä järkevällä tasolla ei ole sellaisenaan kontrollointia ja automaattisesti henkistä väkivaltaa.

***

Saatat olla kiinnostunut myös seuraavista jutuista:

Vanhempien eron vaikutukset lapsen aikuisiän parisuhteisiin

Miten kommunikoida paremmin parisuhteessa

Jätä ensimmäinen kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *