Törmäsin taas taannoin vanhempaan, joka oli menettänyt hermonsa lapseensa. Tällaisissa tilanteissa kuulee aika usein, miten ”lapsi on niin mahdoton”. Itse olen kuitenkin ollut havaitsevinani, että syy vanhemman hermojen menettämiseen on yleensä vanhemmassa itsessään. Väsymyksessä, stressissä tai vaikkapa omassa pahassa olossa. Lapsi on yleensä syytön osapuoli, joka vain sattuu kärsimään vanhempansa toiminnasta. Ei toisinpäin.
Perustelen tätä ensinnäkin sillä, että lapset ovat lapsia ja heidän ei kuulukaan vielä osata tehdä kaikkea viimeisen päälle ”oikein”. Lisäksi on luonnollista, että he eivät vielä hallitse tunteitaan ja käyttäytymistään, vaan äärimmäiset tunnereaktiot ja tyhmyyksien tekeminen kuuluvat asiaan. Meidän aikuisten sen sijaan tulisi olla kypsiä käsittelemään tilanne järkevästi, eli jotenkin muuten kuin huutamalla ja raivoamalla. Virkeinä ja stressittöminä päivinä useimmat meistä kai tähän pystyvätkin.
Siksi yritänkin painottaa nykyisin valinnoissani mahdollisimman paljon sitä, että perheemme aikuisilla olisi hyvä ja mahdollisimman stressitön olotila. Yhteiskunnassamme jatkuvasti tapahtuvat muutokset toki tuppaavat jatkuvasti ohjaamaan toiseen suuntaan (vanhemmat aikaisemmin työelämään, pitempiä työpäiviä tekemään sekä suurempia asuntolainoja haalimaan jne.), eli jonkinlaista vastavirtaan uimistahan tämä tuntuu olevan. Aion kuitenkin yrittää jatkaa pyristelyäni. Ihan lasteni tähden.