Skip to content

Tärkeysjärjestys: minä, parisuhde, lapset

Ruuhkavuosina on helppo asettaa lapset elämän keskiöön ja jättää omasta itsestään sekä parisuhteestaan huolehtiminen vähemmälle. Pitkällä aikavälillä tämä ei kuitenkaan välttämättä ole kovinkaan kestävää tai edes lapsen edun mukaista. Tarjoamalla lapsilleen mallia, jossa arvostaa itseään ja omia tarpeitaan sekä parisuhdettaan ja sen tarpeita, voi pitkän päälle onnistua tarjoamaan lapsilleen paljon paremman lapsuuden verrattuna tilanteeseen, jossa elämä pyörisi pelkästään lasten ympärillä.

Kaikissa tilanteissa ei voi hypätä suoraan kolmosruutuun.

Kipinä tähän kirjoitukseen heräsi erästä parisuhdeaiheista podcastia kuunnellessani. Kyseisessä ohjelmassa keskusteltiin siitä, miten itsensä tulisi asettaa tärkeysjärjestyksessä ykköseksi ja lapset vasta parisuhteen jälkeen kolmanneksi. Jäin ohjelman jälkeen pohtimaan mitä etuja tällaisella ajattelutavalla voisi olla.

Miksi oma hyvinvointi tulisi asettaa ykköseksi?

Tiedän, että monille ajatus oman itsensä nostamisesta ykköseksi missä tahansa yhteydessä on hyvin vieras. Itsensä korostaminen ei oikein sovi suomalaiseen kulttuuriin. Siksi koen, että asiaa on tässäkin yhteydessä helpompi lähestyä vaihtoehtoisen näkökulman kautta. Mitä jos en ole itselleni se tärkein asia? Mitä jos en huolehdi omista tarpeistani ja hyvinvoinnistani?

Millaisen esikuvan annan lapsille, mikäli olen työni takia jatkuvasti väsynyt ja stressaantunut? Entä jos en pidä itseäni niin tärkeänä, että kaikesta nykyisestä tutkimustiedosta huolimatta en ota aikaa itseni hoitamiselle liikunnan muodossa? Saavatko lapseni silloin kuvan, jonka mukaan he itse ovat tärkeimpiä ja heidän tulee huolehtia itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan läpi elämän? Entä jaksanko olla heille hyvä ja aktiivinen vanhempi, joka ei väsyneenäkään pura jatkuvasti stressiään kotona ja tätä kautta aiheuta lapsissa ikävää oloa tai jopa pelkoa?

Vai olisiko parempi antaa lapsille malli, jossa vanhemmat pitävät huolta omasta hyvinvoinnistaan vaikkapa sitten materiaalisen elintason kustannuksella? Että vanhemmat näyttäisivät itse omalla toiminnallaan mallia siitä, miten omasta hyvinvoinnista voi pitää huolta myös ruuhkavuosien keskellä, eikä itsestään ole pakko puristaa viimeisiä mehuja työnantajalle. Että vanhemmat pystyisivät sanomaan lapsille, että ”isä/äiti lähtee nyt lenkille, koska liikkumalla säännöllisesti voin hyvin ja jaksan paremmin”. Siitäkin huolimatta, että tämä ei aina lapsesta niin mukavaa olisikaan.

Omien tarpeiden ykköseksi nostaminen ei tietenkään tarkoita sitä, että tekee aina vain sitä mitä juuri sillä hetkellä itse haluaa. Myös omista tarpeistaan ja haluistaan pitää jokaisen varmasi joustaa parisuhde- ja perhe-elämän keskellä. Oleellista on kuitenkin nähdäkseni se, että osaa turvata omat tarpeensa riittävissä määrin voidakseen hyvin. Sillä jos et itse voi hyvin, eivät parisuhteesi tai lapsesikaan voi voida parhaalla mahdollisella tavalla.

Vanhempien parisuhde on lasten koti

Entäs sitten parisuhde? Miksi se pitäisi asettaa lasten tarpeiden edelle? Vanhan sanonnan mukaan vanhempien parisuhde on lasten koti. Olen lukenut kohtuullisen paljon erilaista kirjallisuutta, artikkeleita sekä tutkimuksia parisuhteisiin ja perhe-elämään liittyen. En ole kuitenkaan tähän mennessä törmännyt missään tutkimustuloksiin, joiden mukaan jokin muu vaihtoehto olisi lapselle hyvinvoivaa ydinperhettä parempi kasvuympäristö. Toistaiseksi pidän siis hyvää parisuhdetta lasteni äidin kanssa asiana, josta kannattaa pitää huolta myös ruuhkavuosien pyörteissä.

Lähestytään tässäkin kohtaa asiaa vastakkaisen esimerkin kautta. Kuvitellaan tilanne, jossa omasta hyvinvoinnista on kyllä edellisen mukaan onnistuttu pitämään huolta, mutta lasten tarpeet on jatkuvasti asetettu parisuhteen ja kumppanin tarpeitten edelle. Miten helposti tällöin ajaudutaan tilanteeseen, jossa ainut yhteiseltä tuntuva asia on arjen pyörittäminen? Entä millainen on parisuhde ruuhkavuosien pyörteessä ja niiden jälkeen, kun lasten tarpeet on asetettu parisuhteen edelle vaikkapa kymmenen vuoden ajan? Löytyykö tässä vaiheessa vielä henkistä ja fyysistä läheisyyttä? Entä yhteistä tekemistä ja puheenaihetta? Entäpä sitten, kun lapset ovat lentäneet pesästä ja asutaan taas kahdestaan kumppanin kanssa? Mistä puhutaan, kun ei ole enää lasten kyyditsemisiä ja kouluasioita huolehdittavana ja sovittavana? Eikä edes yhtään teiniä huitelemassa pitkin kaupunkia viikonloppuyönä.

Vai päädytäänkö tällöin ennemmin tai myöhemmin tilanteeseen, jossa on ”kasvettu erilleen” ja parisuhde on hiljalleen kuollut. Päädytään yhdessä eroamaan. Onko tämä lapsen etu? Lukemani perusteella ei, mikäli kotona ei jatkuvasti vallitse lapsen näkökulmasta ahdistava ilmapiiri. (Lue aiemmista jutuistani lisää eron mahdollisista pitkäaikaisvaikutuksista esimerkiksi lapsen mielenterveyteen ja aikuisiän parisuhteisiin.) Ja mikäli ilmapiiri onkin ahdistava, olisiko se alunperin voitu välttää suhteesta parempaa huolta pitämällä? Kaikissa tapauksissa varmastikaan ei, mutta miten usein olisi? Näkisinkin, etteivät asiantuntijat aivan turhaan kehoita hoitamaan parisuhdetta myös pikkulapsi- ja ruuhkavuosina.

Tässä pätee sitä paitsi sama kuin oman hyvinvoinninkin kohdalla. Kun pidämme parisuhteestamme aktiivisesti huolta, tarjoamme samalla lapsillemme hyvää mallia siitä, miten se tehdään. Uskon vahvasti, että tämä edesauttaa heitä joskus aikanaan muodostamaan itse hyvän ja kukoistavan parisuhteen – ja ylläpitämään sitä.

Lapset pärjäävät vähällä

Entäs sitten ne lasten tarpeet? Kyllä, lapsillakin on kehitysvaiheestaan riippuen paljon tarpeita, joita meidän vanhempien tulee ottaa huomioon. Uskallan kuitenkin väittää, että monesta lapsesta kasvaisi ihan yhtä hyvä aikuinen, vaikka he saisivatkin meiltä aikuisilta hieman vähemmän. Tai oikeastaan paremmin sanottuna, jos he saisivat meiltä hieman eri asioita kuin nykyisin.

Lapsiasianvaltuutettu Elina Pekkarinen on todennut, että ”oikotieto onneen ei ole, vaan hyvä elämä edellyttää hellää hoitoa, osaavaa huolenpitoa, ymmärtävää kasvatusta ja ehdotonta turvallisuutta”. Mutta miten sitten etelänmatkat? Kauppareissuilta ostetut lelut? Omakotitalo pihalla? Koira? Työurallaan menestynyt vanhempi? En ole mistään lukenut, että edellä mainitut olisivat lapsen kehityksen kannalta oleellisia. Tai että tarvittaisiin edes kahta tai kolmea harrastusta, joihin vanhemmat lasta kuskaavat. Riittävä taloudellinen turva edesauttaa kyllä lapsen hyvinvointia, mutta muuten Pekkarisen edellä mainitsemat muut asiat tuntuvat ajavan nykyisten – vai saisiko jo sanoa edellisten vuosikymmenten – tyypillisten ”statusasioiden” ohitse. ”Rajoista ja rakkaudesta” aika ei sen sijaan ole tainnut vieläkään ajaa ohi.

Lopuksi

Asiat eivät tietenkään ole mustavalkoisia, vaikka joskus tällaisessa blogikirjoituksessa asioita voikin hieman kärjistää viestin kirkastamiseksi. Elämä on jatkuvaa tasapainoilua ja kompromissien tekemistä. Kultaisen keskitien etsimistä. Tätä tarvitaan myös silloin, kun asetetaan omia, parisuhteen ja lasten tarpeita tärkeysjärjestykseen kulloisellakin ajan hetkellä.

On ehkä hieman turhaa kärjistystä asettaa itsensä ensimmäiseksi ja jättää lapset listan kolmoseksi. Käytännössä kaikista kolmesta asiasta tulee pitää hyvää huolta ja monella ajan hetkellä lapset varmasti ovat tärkeysjärjestyksessä ykkösiä. Mitä pienemmistä lapsista on kyse, sitä useammin näin varmasti on. Pitkän päälle lastenkaan etu ei kuitenkaan ole se, että heidän tarpeensa ovat aina vanhempien listalla ensimmäisinä. Asettamalla säännöllisesti oman hyvinvointinsa ja parisuhteensa lasten loputtomilta tuntuvien tarpeiden ja halujen edelle, tarjoaa lapsille hyvää esimerkkiä itsensä ja parisuhteensa arvostamisesta ja niistä huolehtimisesta. Samalla saattaa myös tarjota heille pitkällä aikavälillä paljon paremman ja rakkaudentäyteisemmän kasvuympäristön.

***

Lue myös:

Koti-isä – mene töihin

Tasa-arvosta ja äitien uupumuksesta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *