Tutkimusten mukaan äidit vahvan tasa-arvon maissa ovat uupuneempia verrattuna äiteihin heikon tasa-arvon maissa. Kyseenalaistamatta tasa-arvokeskustelun tarpeellisuutta, näen kyseisen tutkimustuloksen loogiseksi seuraukseksi siitä, että perheiden kokonaiskuormitus kasvaa väistämättä kotivanhemman siirtyessä työelämään. Kaipaisinkin nykyisen tasa-arvokeskustelun rinnalle keskustelua siitä, miten tasa-arvon lisääntymisen ohella aikaansaatu pikkulapsiperheiden vanhempien aikaisempi työelämään siirtyminen vaikuttaa perheiden hyvinvointiin ja sitä kautta lapsiin sekä tulevaisuuden yhteiskuntaamme.
Helsingin Sanomat kirjoitti jokin aika sitten siitä, miten äidit ovat vanhemmuudesta uupuneempia vahvan tasa-arvon maissa verrattuna heikomman tasa-arvon maihin. Selitykseksi tunnuttiin tarjottavan sitä, että vanhemmuus ei jakaudu kotona tasa-arvoisesti, vaikka yhteiskunta muuten tasa-arvoistuu. Tutkimuksen mukaan tasa-arvon ja uupumuksen välinen yhteys säilyy, vaikka maiden väliset taloudelliset erot ja mm. perheen koko ja lasten ikä otettaisiin huomioon.
Ilmiö on varmasti olemassa, kuten tutkimuskin kertoo. En myöskään kyseenalaista sitä, etteikö äideille kasautuisi vielä nykyisinkin keskimäärin suurempi kuorma kotona suoritettavasta vanhemmuudesta. Mielestäni yksi oleellinen näkökulma asiaan liittyen jäi kuitenkin tässäkin uutisessa käsittelemättä, enkä ole kyseiseen näkökulmaan muuallakaan törmännyt. Oma kysymykseni nimittäin kuuluu: ovatko myös isät uupuneempia vahvan tasa-arvon maissa? Tai paremminkin: onko mahdollista saavuttaa tilannetta, jossa vanhempien ”yhteenlaskettu uupumus” vahvan tasa-arvon maissa olisi korkeintaan samalla tasolla, kuin vanhempien yhteenlaskettu uupumus heikomman tasa-arvon maissa?
Ajatuksia perheen kokonaiskuormituksesta
Oletetaan, että toinen vanhemmista käy joka tapauksessa töissä ja tekee yhden täyden työpäivän (8h). Useimmilla kuluu tämän lisäksi aikaa myös työmatkoihin. Oletetaan, että työmatkoihin menee keskimäärin tunti päivässä. Jos kyseinen vanhempi herää klo 7 ja lähtee töihin klo 8, alkaa hänen ”vapaa-aikansa” näin ollen illalla klo 17.
Toisen vanhemman vaihtoehto on olla töissä tai kotivanhempana. Kotona ollessa monet kotityöt tulevat käytännössä hoidettua päivän mittaan lapsen pyöriessä jaloissa, seuratessa touhua kantoliinassa tai nukkuessa päiväunia. Osa kotitöistä lasketaan siis kuuluvaksi kotivanhemman toimenkuvaan. Kokonaisuus tietysti vaihtelee suuresti kulloisenkin elämäntilanteen mukaan (mm. lasten iät ja perheen koko). Lopputuloksena on usein kuitenkin se, että töissäkäyvän vanhemman tullessa kotiin, ruoka on vähintään osittain valmiina ja pyykinpesusta ym. kotitöistä ainakin jonkinlainen osa on saatu hoidettua. Näin ollen perhe ehkä nauttii (edellä esitettyyn viitaten) yhteisen aterian klo 17, minkä jälkeen alkaa kaikilla ”vapaa-aika”, josta osa tietysti saattaa kulua jäljellä olevien kotitöiden parissa.
Mikäli kummatkin vanhemmat ovat kodin ulkopuolella ansiotöissä, ei kotitöitä saada hoidettua ollenkaan ennen töiden jälkeistä aikaa. Lisäksi lisäaikaa kuluu lasten päiväkotimatkoihin. Näiden vaatima lisäaika tietysti vaihtelee suuresti perheittäin, mutta taitaapa useimmilla perheillä vähintäänkin vartin verran aamuin illoin päiväkotikoukkausten parissa kulua. Lopputuloksena on, että kummankin vanhemman käydessä perheen kokonaiskuormitus kasvaa seuraavilla tekijöillä:
- Lasten päiväkotikuljetukset
- Aikatauluista ja kuljetuksista sopimiseen kuluva aika
- Aamujen stressitasojen nousu
Lastenhoitoon kuluva aika tietysti vähenee, mutta tilalle tulevat työmatkat sekä työpäivän mukanaan tuomat tehtävät. Kokonaisuudessaan perheen työmäärä siis nähdäkseni nousee väistämättä. Tällöin lopputulos yllä kuvatulla töissä käyvän vanhemman aikataulutuksella on se, että vähintään toisen vanhemmista on herättävä ennen klo seitsemää, jotta lapset saadaan päiväkotiin klo kahdeksaksi, mistä työmatkan voidaan tässä tapauksessa laskea alkavan. Lisäksi illalla toisen vanhemman on noudettava lapset päiväkodista, minkä seurauksena hän ei millään ehdi kotiin viideksi, vaan saapuu kotiin vasta viiden jälkeen. Tämä siis olettaen, että ilman lapsia kumpikin vanhemmista toimisi työpäivän osalta siten, kuin aiemmin työssäkäyvän vanhemman osalta on kuvattu.
Osittaisella hoitovapaalla tilannetta saadaan tietysti jonkin verran tasoitettua kotivanhemmuuteen verrattuna. Mutta saadaanko töissä käyvien vanhempien kokonaiskuormaa kuitenkaan tiputettua täysin samalle tasolle kotivanhempiperheeseen verrattuna? Jokainen meistä tietysti kokee stressiä ja kuormittumista eri asioista. Joillekin ei kotivanhemmuus sovi ollenkaan, kun taas toiset kuormittuvat enemmän kodin ulkopuolella tehtävästä työstä. Kuitenkin epäilen, että monissa perheissä vastaus edelliseen kysymykseen on ”ei”.
Kummankin vanhemman käydessä töissä, on siis nähdäkseni käytännössä mahdotonta, etteivätkö perheen kokonaiskuorma ja -stressi keskimäärin kasvaisi verrattuna tilanteeseen, jossa toinen vanhemmista on kotona lasten kanssa. Ja koska ”vahvemman tasa-arvon maissa” kotivanhempia on vähemmän, on suurempi osa perheistä on sellaisia, joissa kumpikin vanhempi käy töissä. Miten siis olisi edes teoriassa mahdollista, etteivät vanhemmat ”vahvan tasa-arvon maissa” olisi keskimäärin uupuneempia ”heikon tasa-arvon maihin” verrattuna? Vaikka kaikki vanhemmuuden aiheuttama kuorma jaettaisiin tasan isien ja äitien kesken, olisivat äidit nähdäkseni vahvan tasa-arvon maissa edelleen uupuneempia kuin heikon tasa-arvon maissa.
Vielä sananen tasa-arvosta
Palataan vielä hetkeksi tasa-arvoon. Mielestäni yksi ongelma piilee siinä miten määrittelemme tasa-arvon. Tasa-arvoa käsitellään nähdäkseni hyvinkin vahvasti työelämän ja talouden kautta. Tämä näkyy mm. siinä, miten jatkuvasti vertaillaan sukupuolten välisiä keskipalkkoja ja tulevia eläkkeitä. Harvemmin näkee tasa-arvokeskustelua vaikkapa siitä, kumpi vanhemmista saa viettää enemmän aikaa lasten kanssa ja muodostaa tätä kautta tiiviimmän siteen jälkikasvuun, tai saa muuten vaan hienoja muistoja ja elämänkokemuksia. Menetetyistä ansiotuloista ja eläkkeistä kyllä puhutaan, mutta kyseisissä artikkeleissa ei arvoteta mitenkään kotivanhemmuuden mukanaan tuomaa vapautta lähteä lasten kanssa kauniina kevätpäivänä retkelle Suomenlinnaan. Ei vanhempien eikä lasten näkökulmasta. Arvoa ei myöskään anneta kotivanhemman kiireettömille ja vähemmän stressaaville aamuille työssäkäyvään vanhempaan verrattuna. Puhumattakaan iltaisin hoidettujen työpuheluiden tai läpi viikonlopun painavan työstressin puuttumisille. Entä miten arvotetaan korkean ansiotason usein mukanaan tuoma (jatkuvan stressin aiheuttama) lyhentynyt elinajanodote?
Oma mielenkiintoinen aiheensa olisi myös se, miten pitkä kotivanhemmuus, siis aidosti vuosia ja vaikkapa lasten kouluikään asti kestävä sellainen, vaikuttaa lapsiperheen vanhempien kokonaiskuormitukseen ja stressitasoihin. Onko tällä vaikutusta siihen millä todennäköisyydellä perhe pysyy kasassa eikä hajoa av(i)oeron seurauksena? Miltä näyttäisi naisen ja miehen euro, mikäli nämä tekijät ja keskimääräiset av(i)oeromäärät, sekä erojen mukanaan tuomat elintasojen laskut otettaisiin huomioon vertailussa?
Kaikki ei ole mustavalkoista, eikä kotivanhemmuuskaan tietenkään ole pelkkää ruusuilla tanssimista. En myöskään missään tapauksessa halua tällä kirjoituksella luoda kuvaa, ettenkö olisi tasa-arvon kannattaja. On äärimmäisen kannatettavaa, että samalla tavalla suoritetusta työstä maksetaan kaikille sama palkka, ja että jokaisella on tasavertaisesti mahdollisuus toteuttaa unelmiaan sukupuolesta riippumatta. Kaikkien etu on mielestäni myös se, että perheen kokonaiskuormitus jakautuu vanhempien välillä mahdollisimman tasaisesti. Tästäkin huolimatta toivoisin tasa-arvokeskusteluun myös hieman laajempaa näkökulmaa siitä, miten optimoidaan perheiden ja sitä kautta koko yhteiskunnan, myös tulevien sukupolvien kokonaishyvinvointi. Sitä kun eivät kerro pelkästään sukupuolten väliset keskipalkka- tai eläkevertailut.
P.S. Mikäli aihepiiri kiinnostaa, suosittelen lukemaan myös tekstin Koti-isä – mene töihin!