Skip to content

Nuorten mielenterveyshäiriöt – miksei kukaan puhu rikkinäisistä perheistä niiden aiheuttajana?

Nuorisomme voi kasvavissa määrin pahoin. Tätä ei taida kukaan kiistää. Syistä puhuttaessa vaietaan kuitenkin käytännössä täysin rikkinäisten perheiden – eli vanhempien hylkäämisen, kuten lapsi eron usein kokee – vaikutuksista lasten ja nuorten mielenterveyteen. Vaietaan, vaikka tutkimustenkin mukaan yllätyksenä ns. ”hyvässä perheessä” tapahtuva ero voi aiheuttaa lapselle ahdistus- ja masennusoireita siinä missä väkivaltaisessa perheessä eläminenkin. Tutkimuksiin ja tilastoihin perustuvien arvioitteni mukaan vanhempien eron takia masennus-/ahdistuneisuusoireista kärsivät jopa sadattuhannet alle 30-vuotiaat. Mikä olisi se valtakunnallinen media, jolla olisi rohkeutta avata keskustelu tästä yhteiskuntamme tabusta?

Niin. Kertokaa nyt joku viisas minulle, miksi nuorten mielenterveyshäiriöistä puhuttaessa kukaan ei koskaan tunnu mainitsevan sanallakaan vanhempien (avio)eroja näiden aiheuttajana?

Jälleen kerran törmäsin artikkeliin lasten ja nuorten mielenterveyshäiriöihin liittyen. Näissä jutuissa nostetaan jatkuvasti esille samoja syitä mielenterveysongelmien kasvuun liittyen:

  • sosiaalisen median luomat ulkonäkö- ym. paineet
  • kilpailua ja kiirettä huokuva yhteiskunta
  • pula lääkäri-, psykiatri- yms. resursseista (joilla muuten nähdäkseni hoidetaan lähinnä seurausta eikä taklata varsinaista ”taudin” aiheuttajaa)
  • jne.

Joissain jutuissa mainitaan myös sivulauseessa kotiolot, mutta pääsääntöisesti nämä jäävät sivuosaan tai kokonaan mainitsematta. ”Heppoisesti” tapahtuvien vanhempien erojen vaikutuksista lasten tulevalle mielenterveydelle sen sijaan vaietaan totaalisesti. (Ja tiedän kyllä, että harva, jos kukaan, sanan varsinaisessa merkityksessä eroaa heppoisesti. Tällä tarkoitankin lähinnä tapauksia, joissa parisuhteessa ei ole esiintynyt esim. väkivaltaa, päihdeongelmia tms. ja suhde on hoitamisen puutteessa vain ajan kanssa kuihtunut huonoksi.)

Uskallammeko puhua erojen ja rikkinäisten perheitten vaikutuksista lasten ja nuorten mielenterveyteen?

Mikä puoltaa vanhempien eron osallisuutta nuorten mielenterveyshäiriöissä

Miksi sitten kirjoitan tästä asiasta? Vaikka media tästä vaikeneekin, törmään jatkuvasti eri lähteissä viittauksiin siitä, miten hyvät kotiolot ja tiiviit suhteet vanhempiin ovat hyväksi lapsen ja nuoren kasvulle ja kehitykselle. Nostan tässä yhteydessä esille kaksi esimerkkiä, mutta paljon muitakin löytyy.

  • Nuorten hyvin- ja pahoinvointi. Konsensuskokous -artikkelissa esimerkiksi todetaan (useiden psykiatrian erikoislääkäreiden yms. toimesta) nuorten psyykkiseen terveyteen liittyen, että ”…suojaavia tekijöitä ovat esim. sosiaalinen tuki, riittävän sitoutuneet huolenpitosuhteet, kiintymyssuhteet ja hyvä kohtelu…” Ymmärtääkseni esimerkiksi kiintymyssuhteilla tarkoitetaan juurikin suhteita vanhempiin. Lisäksi samassa artikkelissa todetaan mm. että ”laajan ruotsalaistutkimuksen mukaan yhden vanhemman perheessä eläminen lisää riskiä lapsen epäedulliseen kehitykseen”.
  • Aiemminkin linkkaamieni tutkimustulosten mukaan yli kolmasosalla vanhempien eron kokeneista varhaisessa teini-iässä olevista nuorista ilmenee vakavaa traumanjälkeistä stressiä (”high levels of posttraumatic stress”). Tytöillä tätä ilmeni tutkimuksessa selkeästi enemmän kuin pojilla, joista kuitenkin heistäkin lähes 30 % kärsi tästä.

Eroilla on eroa

Kuten olen ennenkin sanonut, tilanteet joissa lapsi kohtaa kotona vaikkapa jatkuvaa väkivaltaa tms. ovat tietysti asia erikseen. Tällöin lapsen saattaminen turvalliseen ympäristöön on varmastikin perusteltua, vaikka sitten eroamalla. Näihin epäedullisiin kasvuolosuhteisiin perustuen onkin esitetty epäilyksiä ja tutkimuksiakin, että suuri osa erojen jälkeisistä oireista olisi nähtävissä jo ennen eroa. Eli että ero ei olisi varsinainen syy lasten oireilulle, vaan ainoastaan epäedullisten kasvuympäristön jatkumon seurausta.

Toisaalta maassamme tapahtuu ymmärtääkseni myös paljon eroja sellaisissa perheissä, joissa asiat ovat lasten näkökulmasta ”ihan hyvin”. Joidenkin pitkäaikaistutkimusten (lähde) mukaan vakavimpia haittoja – eniten ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta – lapsille ja nuorille aiheuttavatkin tilanteet joissa

  1. vanhemmat eroavat ilman, että perheessä on selkeästi suuria ongelmia ja kriisejä, eli kyse on ns. ”riittävän hyvästä” (low conflict) liitosta, jossa kuitenkin on ”normaalit” ongelmansa ja joka ei täten ole välttämättä mikään unelmien täyttymys liiton kummallekaan osapuolelle tai
  2. vanhemmat pysyvät yhdessä ns. vakavan konfliktin (”high conflict”) omaavassa liitossa/suhteessa, joka sisältää käytännössä ainoastaan negatiivista sananvaihtoa ja joka luo kotiin selkeästi vihamielisen ja turvattoman ympäristön. (High conflict -liiton määritelmä otettu tästä tutkimuksesta.)

Surullista on se, että esimerkiksi Yhdysvalloissa joidenkin tutkimusten mukaan jopa 55 % – 60 % eroista tapahtuu ensimmäisen kaltaisista liitoista, eli perheissä, joissa lasten kannalta olisi ymmärtääkseni parempi jatkaa yhdessä. (Ja joissa suhteeseen panostamalla vanhempienkin voisi hyvin olla mahdollista elää onnellisina.) Oman näppituntumani mukaan tilanne on todennäköisesti aika lailla sama myös meillä Suomessa. Tutkimuksiin perustuvaa faktaa minulla ei tähän valitettavasti ole, mutta tätä arviota tukee se, että usein ero tuntuu tulevan jommalle kummalle osapuolelle täytenä yllätyksenä. Ja ero ei varmastikaan olisi yllätys, jos liitossa olisi ollut jatkuva konflikti päällä jo pidemmän aikaa.

Mikäli meilläkin luokkaa 55 % – 60 % eroista tapahtuisi tällaisista ei-korkean konfliktin omaavista liitoista, tarkoittaisi se käytännössä sitä, että me aikuiset altistamme joka vuosi 15 000 – 20 000 lasta tällaisille vakaville mielenterveyden haitoille pelkästään eroamalla toisistamme ilman, että siihen olisi väkivallasta tms. jatkuvasta konfliktista johtuvaa pakkoa. (Vanhempien eron joutuu kokemaan Suomessa useiden lähteiden mukaan yhteensä n. 30 000 kpl lasta joka vuosi.)

Mutta tämä meidän aikuisten itsekkyydestä (eli ”vihreämmän ruohon metsästämisestä”) johtuva syyllisyytemme lasten mielenterveysongelmiin taitaa olla meille liian ahdistava näkökulma kohdattavaksi. Eikö?

Olenko väärässä asian suhteen?

Jotta kirjoitukseni ei menisi täysin yksisilmäiseksi yhden asian paasaamiseksi, haluan koittaa olla myös kriittinen ajatuksiani kohtaan. Tiedän, että on olemassa myös tutkimuksia, joiden mukaan ”merkittävällä enemmistöllä” lapsista eron aiheuttamat oireet ovat käytännössä hävinneet parissa vuodessa erosta ja päälle päin havaittavia oireita ei juurikaan tämän jälkeen esiinny. Toisaalta sitä, etteikö lasten kannalta olisi väliä eroavatko vanhemmat vaiko eivät, ei tietääkseni yksikään tutkimus ole vielä pystynyt todistamaan, vaikka joitain positiivisiakin seurauksia eroista onkin yritetty löytää.

Oletetaan siis, että (hatusta tempaistuna) vain noin joka kymmenes eroperheen lapsi kokisi vanhempiensa eron vuoksi pitkäaikaisvaikutuksia ahdistuneisuuden ja/tai masentuneisuuden muodossa. Tämä on merkittävästi pienempi osuus, kuin yllä esitettyjen tutkimusten mukaan on todennäköistä. Tällöin – olettaen, että vanhemmat eroavat keskimäärin lapsen ollessa 9-vuotias – meillä olisi Suomessa luokkaa 60 000 vanhempien eron takia oireilevaa alle 30-vuotiasta lasta ja nuorta. (Vertailun vuoksi: tämä vastaa suunnilleen Rovaniemen kunnan asukaslukua.)

Mikäli taas edellä mainittuihin tutkimuksiin viitaten arvioisimme kolmasosan nuorista saavan pitkäaikaisia masennus- ja/tai ahdistusoireita vanhempiensa erosta, ja lisäksi olettaisimme edelleen, että vanhemmat eroavat keskimäärin lapsen ollessa 9-vuotias, tarkoittaisi tämä sitä, että meillä olisi 210 000 vanhempiensa eron takia ainakin silloin tällöin ahdistusta/masennusta tms. potevaa alle 30-vuotiasta nuorta. (Vertailun vuoksi: Suomen viidenneksi suurimmassa kaupungissa Oulussa on asukkaita noin 204 000.)

Vaikka siis ”merkittävä osa”, eli edellä laskettuna 90 % lapsista selviäisi vanhempiensa erosta ilman mitään oireita pidemmällä tähtäimellä, puhumme silti vähintään kymmenistä tuhansista, mutta todennäköisemmin sadoista tuhansista vanhempiensa eron takia oireilevista lapsista ja nuorista.

Lopuksi

Jos olen tässä asiassa väärässä, niin olkaa joku kiltti ja linkatkaa minulle tutkimus, jossa erityisesti tämä yllä esittämäni ”yllätyksenä” tulevien erojen negatiivinen vaikutus lasten ja nuorten mielenterveyteen todetaan yksiselitteisesti vääräksi. Tässä tapauksessa esitän pahoitteluni esittämästäni väärästä tiedosta jo etukäteen.

Ja jos taas olen ymmärtänyt asian oikein, niin tarttukaa nyt joku valtakunnanmediassa työskentelevä tutkiva journalisti aiheeseen ja nostakaa asia valtakunnalliseen keskusteluun. Siitä seuraa varmasti paljon itkua ja hammastenkiristystä sekä unettomia öitä läpi valtakunnan, mutta toisaalta laaja tietoisuus ja asian hyväksyminen ovat myös ainoat keinot siihen, että nykytilanteeseen saataisiin joskus parannus.

Vain avoimen keskustelun ja sitä seuraavien laajasti levitettyjen ratkaisumallien sekä parisuhteittemme aktiivisemman hoitamisen kautta on mahdollista ehkäistä näitä tapauksia mahdollisimman paljon, jotta lapset ja nuoriso (sekä tulevat aikuiset) oireilisivat jatkossa vähemmän ja voisivat paremmin. Niin kauan kun panostamme ainoastaan lääkityksiin ja terapioihin, hoidamme seurauksia, emme syitä.

P.S. Voit auttaa avaamaan tätä keskustelua ja sitä kautta ehkäisemään tulevia lasten ja nuorten mielenterveyden häiriöitä vaikkapa jakamalla tämän artikkelin some-kanavissasi alla olevien painikkeiden avulla. Lapset ja nuoret kiittävät.

***

Saatat olla kiinnostunut myös seuraavista jutuista:

Jätä ensimmäinen kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *