Skip to content

Epätäydellisyytemme tekee meistä täydellisiä

Kuka meistä muka on täydellinen? Ei kukaan. Oli kyse sitten minusta, sinusta, Mozartista, Steve Jobsista tai kenestä tahansa muusta, on meillä kaikilla omat puutteemme. Mutta eikö juuri se tee meistä täydellisiä? Ilman puutteitamme meillä ei todennäköisesti olisi vahvuuksiammekaan, emmekä näin ollen pystyisi täyttämään omaa tehtäväämme tällä pallolla ja elämään elämäämme siten kuin sitä elämme. Eikö meidän siis pitäisi antaa heikkoutemme anteeksi paitsi itsellemme, myös kaikille muille? Erityisesti niille läheisimmille ihmisillemme, eli lapsillemme ja puolisollemme. 

Tiedättekö sen voimakkaan tunteen, kun jokin kirja tai elokuva jättää pohtimaan jotain asiaa pitkäksi aikaa loppumisensa jälkeen? Kun et saa asiaa mielestäsi vaan koet pakonomaista tarvetta pyöritellä asiaa päässäsi ja haluaisit aloittaa kirjan tai elokuvan heti uudelleen alusta saadaksesi kiinnittää juuri tähän asiaan tai näkökulmaan enemmän huomiota teoksen alusta alkaen? Mielestäni juuri tämä on erityisen hyvän taideteoksen merkki, mutta valitettavasti tällaisia kokemuksia tulee ainakin itselleni vastaan liian harvoin.

Jokin aika sitten minulle kuitenkin kävi juuri näin rock-yhtye Queenista kertovan elokuvan jälkeen. Kävin katsomassa paljon kehutun Bohemian Rhapsodyn, enkä muista milloin olisin viimeksi kävellyt samanlaisessa mielentilassa elokuvasalista ulos. Vaikka minulla alkuun kestikin hetken päästä elokuvaan ”sisälle” ja mietin jo jossain vaiheessa elokuvaa kehujen johtuvan pelkästä musiikista, ei tämä paljon kehuttu elokuva lopulta jättänyt minuakaan kylmäksi. Päinvastoin. Kesken viimeisen (Live Aid-) kohtauksen tajusin nimittäin jotain. Ymmärsin, että juuri Freddie Mercuryn epätäydellisyys ennenaikaisine poismenoineen teki hänestä täydellisen. Ja että sama pätee meistä jokaiseen.

Kukapa meistä ei olisi joskus harmitellut jotain piirrettä itsessään tai jossain läheisessä ihmisessä? Tuskin tällaisia ihmisiä löytyy kovinkaan montaa, jos edes sitä yhtä. Entä kuinka paljon hyvää tämä harmittelu ja siitä mahdollisesti aiheutuva käytös on lopulta tuonut? Onko se johtanut positiiviseen vuorovaikutukseen ja iloisiin hetkiin toisten kanssa? Vai ennemminkin tiuskimiseen ja pahan puhumiseen?

Minussa on perfektionistin taipumuksia ja olen vahvasti sitä mieltä, että kaikkea tulisi aina kehittää eteenpäin. Paremmaksi. Täydellisemmäksi. Hioa heikkoja kohtia pois ja lisätä parempia tilalle. Tuotteiden ja toimintatapojen kohdalla tämä pitää edelleen mielestäni paikkansa, mutta sisimmäisen luonteemme osalta olemme väistämättä kaikki jonkinlaisia kompromisseja. Siksi meidän tulisikin osata rakentaa elämäämme vahvuuksillemme ja oppia samalla elämään heikkouksiemme kanssa siten, että niistä olisi meille mahdollisimman vähän haittaa. Ja ennen kaikkea muistaa se, että muihin ihmisiin pätee sama.

Kun siis seuraavan kerran kohtaat lapsesi tai kumppanisi, mitäpä jos et tiuskaisisikaan hänelle ärtyneenä jotain hänen aiheuttamastaan keskeytyksestä tai hänen tekemättä jättämästään asiasta vaan sen sijaan keksisit jotain positiivista ja sanoisit sen hänelle ääneen. Hänen aiheuttamansa keskeytys tai tekemätön asia kun saattaa hyvinkin liittyä hänen perusluonteeseensa tai -ominaisuuksiinsa. Eli juuri siihen, mikä tekee hänestä täydellisen tähän maailmaan.

P.S. Lienee varminta tarkentaa, etten todellakaan viittaa Freddie Mercuryn epätäydellisyydellä hänen seksuaaliseen suuntautumiseensa.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *