Skip to content

Palautteen antaminen lapselle – ajatuksia

5:1 -säännön noudattaminen tuntuu lapsiperheessä joskus mahdottomalta. Vielä vaikeammalta tuntuu noudattaa kaikkia rakentavan palautteen antamisen periaatteita arkikaaoksen keskellä. Asiaa hieman tutkittuani joudun toteamaan voimattomuuteni tässä(kin) asiassa ja tyytymään siihen, että vaikka kuinka pyrin täydellisyyteen, ei suoritukseni asian tiimoilta todennäköisesti koskaan tule saavuttamaan huippua.

Olen jo pitkään tuskaillut palautteen antamisen ja lasten ojentamisperiaatteiden kanssa. Tiedän kyllä, että minun tulisi pyrkiä positiiviseen palautteeseen ja kannustavuuteen kaikessa kommunikoinnissa lasten kanssa. Kuitenkin väsyneenä (huono tekosyy muuten) ulosantini tuntuu välillä keskittyvän vain tuskastuneeseen ja tiukkasävyiseen ”ei… älä… mitä oikein luulet… viitsisitkö kulta pieni vihdoin…” -tyyppiseen litaniaan.

Heikkoina hetkinä jopa ajattelen, että vaikka tästä eteenpäin kehuisin lapsia jatkuvasti kunnes he muuttavat pois kotoa, en varmaan pääse kokonaisuudessaan siedettävään suhteeseen positiivisen ja negatiivisen palautteen osalta.

5 positiivista asiaa yhtä kritiikkiä kohden – mahdotontako?

Uskon, etten ole asian ainoa asian kanssa tuskaileva. Jokainen vähänkään isomman lapsen vanhempi varmastikin tietää, kuinka hankalaa välillä on pitäytyä kuuluisassa 5:1 -säännössä lasten suhteen. Tämän periaatteen mukaanhan lapsille tulisi antaa 5 positiivista kommenttia jokaista negatiivista palautetta kohden. Jos lasten elämä tuntuu kuitenkin olevan jatkuvaa vanhempien silmille hyppimistä, rajojen kokeilua ja turvallisuuden vaarantavaa riehumista, miten pitää positiivisen kommunikaation määrä lapsen suuntaan viisinkertaisena negatiiviseen nähden? Ja miten tehdä kaikki palautteenanto vieläpä siten, että se tukee lapsen itsetunnon, yritteliäisyyden ja muiden valmiuksien kasvua aikuisuutta silmälläpitäen?

En ole todellakaan keksinyt tähän mitään viisastenkiveä. Jos joku muu on, kuulisin siitä mielelläni. Rauhallisina hetkinä saatan vielä säännön aktiivisesti muistaa ja 5:1 -suhteeseen päästä. Hyvinä päivinä, ollessani virkeä ja stressitön ja puuhaillessamme vaikkapa koko perheen kesken jotain mukavaa (mikä pitää lapset pois riehumasta/pahanteosta) saatan jopa selvitä päivästä ilman ainuttakaan negatiivissävytteistä kommenttia/katsetta. Mutta heikkoina päivinä tuosta jäädään kauas – usein lapsista riippumattomista syistä. 5 kritiikkiä minuuttia kohden ja 1 positiivinen asia päivässä tuntuu valitettavasti olevan joskus lähempänä totuutta kuin suositeltu 5:1. (Virkeänä ja stressittömänä koen selviäväni hyvinkin haastavista tilanteista kunnialla, eli silloinhan syy ei huonoina päivinä ole lapsessa, vaan löytyy peilistä.)

Yleensä tuollaisen heikomman päivän jälkeen koen katumusta ja yritän paikata asiaa selittämällä lapsille miksi olen ollut äreä. En tiedä auttaako tämä (edes yhdessä halausten ja ”rakastan sinua joka tapauksessa” -lausahdusten kanssa), mutta parempaakaan en ole keksinyt.

Miten palautetta sitten pitäisi antaa?

Mutta jos edellä mainittu kireä tiuskiminen ei ole oikea tapa ojentaa lapsia, miten minun sitten pitäisi kommunikoida lasteni suuntaan, jos haluan heidän toimiaan kommentoida? Palautettahan voi antaa lukemattomilla eri tavoilla aina sanattomasta katseesta pitkään vuoropuheluun lapsen kanssa.

Tätä kirjoittaessani mietin myös, pitäisikö erottaa toisistaan

  • arkinen ”lasten ojentaminen” siinä vaiheessa, kun olet ruokaa laittaessasi viisi kertaa pyytänyt heitä vaihtamaan harrastusvarusteet päälle, jotta he ehtisivät ajoissa harjoituksiin ja
  • toisaalta vaikkapa koulunkäyntiin ja harrastussuorituksiin liittyvä palautteenanto.

Lopulta päädyin kuitenkin siihen, että ehkä nämä on syytä käsitellä samassa, sillä palaute kuin palaute on kuitenkin lapsen näkökulmasta hänen arvostamansa aikuisen palautetta hänelle. Lisäksi samoja, netistä löytämiäni ja alle listaamiani, periaatteita voi varmaankin noudattaa sekä ”koulupalautteeseen” että ”kotonariehumispalautteeseen”.

Seuraavassa siis muutama palautteenantoperiaate, joita koitan jatkossa noudattaa myös väsyneenä.

1. Älä tyrmää ennakolta

Oli tilanne mikä tahansa, lapselle tulisi jäädä käsitys, että onnistuminen ja menestys on mahdollista ja hänen saavutettavissaan. Jos lapsi vaikkapa koko ikänsä kuulee, että meidän perheen geenit eivät ole liikuntaan/matematiikkaan/laulamiseen tms. sopivia, miten hän koskaan edes pääsisi pisteeseen, jossa hän yrittäisi kaikkensa asiassa menestymisen suhteen.

Yhtä lailla ”riehumispalautetta” antaessa pitäisi sitten varmaan välttää ”aina” ja ”joka päivä” sanojen käyttämistä. Huomenna on uusi päivä, eikä lapsi silloin välttämättä ”ole mahdoton”.

2. Anna palaute ajallaan (eli heti)

Mitä pienempi lapsi, sitä tärkeämpää on antaa palaute välittömästi. Älä siis odota huomiseen myöskään harrastus- ja koulunkäyntipalautteen osalta!

3. Käytä hampurilaisperiaatetta

Tunnetun periaatteen mukaan kritiikki pitää kuorruttaa kummaltakin puolelta positiivisella palautteella. Kehu – korjaa – kehu.

Ymmärtääkseni tämä toimii esimerkiksi seuraavalla tavalla. ”On todella hienoa kun olette energisiä. Sisällä portaissa riehuminen on kuitenkin vaarallista teidän itsenne kannalta. Joku voi vielä satuttaa itsensä. Mitä jos menisitte ulos jatkamaan keksimäänne kivaa leikkiä.”

Sivuhuomautus: jos joku tietää miten palautteen saa perille siinä vaiheessa, kun ruokaa laittaessaan pyytää riehumisen lopettamista nätisti viidennen kerran, kuulen mielelläni hyviä vinkkejä… ehkä psykologiset taitoni eivät vain riitä oikeiden sanojen valitsemiseen?

3. Ota huomioon lapsen yksilöllisyys

Kuten aikuisetkin, myös lapset ovat yksilöitä. Joku meistä on erityisherkkä kritiikille ja joku toinen taas vaatii hieman vahvemman tuuppauksen korjatakseen toimintaansa. Kutakin lasta tulisi siis kohdella hänen oman luonteensa ja ikänsä mukaisesti.

4. Kerro miten pitäisi toimia; vältä ”EI”-sanan käyttöä

Jostain olen lukenut, että ihmiselle iskostuu vain lauseen loppu tajuntaan. Jos siis sanon lapselle ”älä mene metsään”, lapsen tajuntaan jää ”mene metsään”. ”Pysyttele kotipihalla” siis lienee parempi ohjeistus.

5. Älä kehu, jos siihen ei ole aihetta

Koska lapset ovat fiksuja ja ymmärtävät asioita jopa enemmän, kuin mitä me aikuiset tajuamme heidän ymmärtävän, palautteen pitäisi aina olla rehellistä ja todenmukaista.

Itse olen esimerkiksi sitä mieltä, että jos lapsi urheilukentällä harrastamassaan lajissa pelaa/suorittaa normaaliin omaan tasoonsa nähden huonon pelin/kilpailun, ei ole syytä ylenmääräiseen kehumiseen ”hyvästä ja kovasta yrityksestä”. Yleensä lapsi ymmärtää kyllä itsekin, että nyt ei mennyt hyvin. Tutkimusten mukaan tällainen palaute saa lapsessa aikaan tunteen, ettei hän voi parantaa.

Sen sijaan mielestäni voisi rehellisesti sanoa, että pystyt parempaankin ja osoittaa muutaman konkreettisen kehityskohdan, joiden parantamiseen lapsi voi keskittyä. ”Näihin pariin asiaan keskittymällä, ensi kerralla menee paremmin” -tyyppisesti. Tätä kautta autat lastasi kehittymään. Positiivisuuden voi kyllä tuoda palautteeseen mukaan muuten, esimerkiksi korostamalla, että lapsi on kyllä kehittynyt viimeisen vuoden aikana ahkerasti harjoitellessaan, mutta että aina ei voi onnistua ja tänään ei mennyt ihan putkeen. Tällaisen palautteen avulla ei tule murskanneeksi lapsen itsetuntoa, mutta antaa hänelle myös ymmärryksen ja mahdollisuuden kehittyä seuraavaa kertaa silmälläpitäen.

+ Muista, että lapsi aistii äänensävysi ja mielentilasi

Mikäli olet raivoissasi, lapsi aistii tämän äänensävystäsi ja kehonkielestäsi, vaikka yrittäisit kuinka noudattaa yllä mainittuja periaatteita. Yhtä lailla, mikäli sinua naurattaa samalla kun yrität torua/kieltää lastasi, lapsi aistii tämänkin, eikä palautteesi ole tehokas.

Palautetta antaessa tulee siis pyrkiä olemaan rauhallinen, ja pitää itse selkeänä mielessä mitä haluaa lapselle viestiä.

Lopuksi

Välillä olen ajatellut, että toisessa päässä ”palautteenantojatkumoa” ovat aasialaiset ”tiikeriäidit”, joille mikään ei riitä ja jotka patistavat lapsensa kovan työnteon ja kurin kautta huippusuorituksiin ja huomaamaan mihin kaikkeen lapsella potentiaali riittää, kun vain tekee töitä. Toisessa päässä jatkumoa tuntuvat puolestaan olevan pohjoismaiset edustajat, jotka lohduttavat ja kannustavat lasta ”älä välitä, teit parhaasi” -mentaliteetilla lähes ilman lapsille asetettuja rajoja/vaatimuksia, oli lapsen suoritus ja lopputulos millainen tahansa. Oikea tapa lienee jossain näiden kahden ääripään välillä.

Itselleni iski jossain vaiheessa tämän jutun kirjoittamista uskonpuute. Voiko tässä viidakossa yksikään vanhempi oikeasti onnistua lapsensa kasvattamisessa? Missä järjestetään kursseja vanhempana olemisesta?

Miten kukaan ruuhkavuosia elävä vanhempi voi tajuta edes tässä tekstissä mainittuja asioita, ellei sitten satu olemaan luonnonlahjakkuus asiassa, tai ole käyttänyt reippaasti aikaa asian tutkimiseen (kuten itse nyt olen tehnyt)? Puhumattakaan siitä, että pitäisi hallita kaikki se mikä itseltäni jäi tätä kirjoittaessa löytämättä/ymmärtämättä tai asiat jotka ymmärsin väärin.

Ja vaikka nyt tiedänkin asiasta hieman teoriassa, miten ikinä onnistun soveltamaan näitä kirjoittamiani asioita käytäntöön, kun se minulta ei luonnostaan onnistu? Varsinkaan niinä hetkinä, kun elämä lapsista riippumattomista syistä tuntuu kaatuvan päälle.

P.S. Juttua kirjoittaessani olen käyttänyt lähteinä mm.

2 Comments

  1. minusta tuntuu että ensimmäisen lapsen kohdalla tämä homma meni jotenkin paremmin… toisen kohdalla huomaan usein pinnan kiristyvän luvattoman nopeasti ja tekeväni kaiken aivan juuri niin kuin ei pitäisi. Kovin usein poden siitä huonoa omatuntoa. Toki ensimmäinen on luonteeltaan täydellisyyteen pyrkivä perfektionisti ja toinen taas enemmän sellainen sormet joka pistorasiassa -tyyppi, mutta ei pahuuttaan. Vilkas ja utelias vaan… huh huh. Vaikeaa on vanhemmuus ja peiliin saa katsoa monta kertaa päivässä…

    • Daddy Daddy

      Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän tulen siihen lopputulokseen, että oma virkeysaste on omalla kohdallani yksi avaintekijöistä tässä asiassa. Lapsiluvun kasvaessa, harrastusrumban kiihtyessä ja työpaineiden lisääntyessä ainakin oma ”suoritukseni” palautteen antamisen suhteen heikkenee. Erityisesti niinä päivinä, kun olen yksin vastuussa koko homman pyörittämisestä, oppikirjamainen suoritus tuntuu joskus mahdottomuudelta. Ja sitten pitäisi tosiaan vielä pystyä ottamaan huomioon kaikkien lasten erilaiset luonteetkin ja suodattamaan omaa ulosantiaan vastaavasti. Peili on tosiaan kovassa käytössä.

Vastaa käyttäjälle Kirsi Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *