On tunnettu tosiasia, että yksinasuvien määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä. Tähän tarjotaan usein syyksi väestön ikääntymistä, nuorten aiempaa kotoamuuttoa sekä perheettömien aikuisten määrän kasvua esimerkiksi naisten statuksen nousun ja hyvinvointivaltion kehityksen suomien mahdollisuuksien myötä. Yksi viimeksimainitun tekijän takana oleva negatiivisempi ns. juurisyy tuntuu kuitenkin jäävän poikkeuksetta mainitsematta, nimittäin lapsena koettu vanhempien ero.
Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten vanhempien eron vaikutukset – ja erityisesti pitkäaikaisvaikutukset – lasten elämään tuntuvat olevan yhteiskunnassamme tabu. (Kirjoituksen löydät täältä.) Vai kuinka monta kertaa muistatte lukeneenne asiasta jotain muuta, kuin että ”lapset sopeutuvat tilanteeseen hienosti”? Törmätessäni jokin aika sitten jälleen yhteen aihetta käsittelevään tutkimukseen, tajusin vielä yhden yhteiskunnallisen vaikutuksen, josta en muista lukeneeni missään yhteydessä – kohonneet avioeromäärät ovat nimittäin kasvattaneet parinkymmenen vuoden viiveellä yksinasuvien määrää.
Miten tämä mekanismi sitten toimii? Yksinkertaisesti kuvattuna kolmen kohdan kautta seuraavasti.
- Tutkimusten mukaan vanhempien eron lapsuudessaan/nuoruudessaan kokevien ihmisten on vaikeampi muodostaa aikuisena luottamusta vaativia parisuhteita ja heillä on keskimääräistä suurempi todennäköisyys kokea itse avioero aikuisena. (Kts. esimerkiksi edellä linkattu aiempi kirjoitukseni.)
- Lapsi kokee tänä vuonna vanhempiensa avioeron.
- Kyseinen lapsi eroaa parin-kolmenkymmenen vuoden päästä keskimääräistä todennäköisemmin itse avioliitosta tai kokee muuten vaikeuksia muodostaa pysyvää parisuhdetta pysyen näin ollen sinkkuna ja kasvattaen yksinasuvien määrää yhdellä.
Simppeli ja nähdäkseni varsin järkeenkäypä selitys, mutta jostain syystä kuitenkin kovin vaiettu aihe. Vai onko logiikassani jokin vika?