Skip to content

Mitä on riittävän hyvä arki parisuhteessa?

Tämä kirjoitus on toinen osa tämän viikon kirjoitussarjassa. Kirjoitussarja tiivistyy alla olevan kuvan ympärille. Jos et vielä lukenut edellistä kirjoitusta ”Parisuhteen ja perheen arki”, kannattaa käydä lukemassa tuo täältä ennen kuin jatkat tämän lukemista.

Tällä kertaa kysyn mikä on riittävän hyvä ”neutraali tunnetila” parisuhteessa.

Tuossa edellisessä kirjoituksessa totesin siis, että suurin osa parisuhdearjestamme on tasaista ja tunnetiloiltaan suhteellisen neutraalia. Kysyin myös kestämmekö tätä arjen tasaisuutta tarpeeksi hyvin, vai odotammeko jatkuvasti huippuelämyksiä ja toisaalta näemmekö pienetkin vastoinkäymiset liian synkästi. Tällä kertaa jatkan tuota pohdintaa kysymällä mikä on riittävän hyvä ”perustaso” parisuhteessa.

Neutraali arki on erilaista eri ihmisillä

Kuten edellisessäkin kirjoituksessa jo hieman viittasin, normaali, tai toisin sanottuna tunnetiloiltaan suhteellisen neutraali arki voi olla eri ihmisillä erilaista. Maamme sisältäkin löytyy hyvin erilaisia elämäntilanteita. Yhtäältä perheitä, joissa vaikkapa toinen vanhemmista on väkivaltainen alkoholisti ja toinen vanhemmista yrittää ruokkia ja vaatettaa lapset pienellä palkallaan. Toisaalta taas voi olla hyvinkin rikkaita ja hyvän sosiaalisen statuksen perheitä, joissa kaikki on ulkoisesti hyvin, mutta parisuhde ei silti tunnu sen osapuolista mitenkään erityisen hyvältä ja onnelliselta.

Ensimmäisen kaltaisessa perheessä onnen hetkiä voi tuottaa se, kun puoliso pysyttelee jonkin aikaa selvänä eikä kaikkien muiden tarvitse pelätä jatkuvasti väkivaltaa. Neutraali olotila voi olla varpaillaan mahdollisen näkymättömänä olemista ja jatkuvaa pelkoa siitä, koska räjähtää. Huonoina hetkinä sitten taas on räjähtänyt ja koetaan sekä kovaa fyysistä että henkistä kipua.

Jälkimmäisen kaltaisissa perheissä taas neutraali olotila voi olla sellaista, minkä monet kokisivat rikkaana elämänä. Käydään perheen kanssa yhdessä ravintolassa, ulkoillaan yhdessä viikonloppuisin ja käydään kannustamassa jääkiekkokaukalon laidalla. Ehkä tunneyhteys puolison kanssa koetaan kuitenkin hieman vajavaisena, mutta tähän on totuttu. Hyvinä hetkinä ollaan puolison tai koko perheen kesken matkalla ja koetaan mahtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Huonoja hetkiä puolestaan voivat tuottaa paitsi lasten sairastumisesta johtuva työkuorman kasaantuminen, muu työstressi ja väsymys, minkä johdosta voimat eivät tunnu riittävän perheelle ja puoliso tuntee jäävänsä vaille riittävää huomiota.

Tällä haluan siis sanoa, että meillä kaikilla on omat onnen ja murheen aiheemme, mutta silti todennäköisesti tunnistamme niin sanotun neutraalin olotilan arjessamme.

Uuteen tilanteeseen sopeutuminen

Joskus elämä kuitenkin muuttuu – joko parempaan tai huonompaan. Ehkä puoliso raitistuu, joku sairastuu tai työpaikka menetetään. Ihminen on onneksi sopeutuvainen eläin ja siksi meillä on mahdollisuus sopeutua muutoksiin myös parisuhteessamme. Elämän muuttuessa hyvään suuntaan tämä on tietysti helpompi ymmärtää. Mutta nähdäkseni myös elämän muuttuessa huonompaan suuntaan voimme lähes aina sopeutua tilanteeseen, mikäli vain jaksamme yrittää. Tämän ovat todistaneet monet perheenjäsenen vakavan (ja pysyvän) vammautumisen kokeneet.

Perheemme tilanteen muuttuessa vaikkapa puolison työn vaatiessa aiempaa enemmän matkustamista, saatamme kokea hetkellisen muutoksen huonompaan parisuhdetyytyväisyytemme osalta. Jos kuitenkin selviämme tuosta muutosvaiheesta, puolison jatkuvasta poissaolosta tulee ”uusi normaali”, ja jälleen suuri osa ajasta on arkea neutraaleine tuntemuksineen.

Koska sitten voi todeta, että ansaitsen parempaa arkea?

Emme kuitenkaan voi kieltää itseltämme oikeutta kaivata jotain parempaa. Tämä paremman kaipuu on nähdäkseni jotenkin ihmisen dna:ssa ja se on saanut elintasomme kehittymään nykyiseen pisteeseen korkeatasoisine lääketieteineen, historiallisesti katsottuna kevyine fyysisine työmäärineen ja kaikkine teknologioineen.

Mikäli puolisomme ei ikinä ”puhu eikä pussaa”, totumme tähän. Varmasti kaipaamme useinkin parempaa, mutta opimme ehkä kuitenkin elämään tilanteen kanssa ja pidämme hyvistä puolista elämässämme. Jos taas puolisomme puhuu päivän kuulumiset joka päivä ja pussaakin vielä päälle, totumme tähänkin. Tällöin kokisimme heikkona olotilana sen, että emme joku päivä kuulisikaan hänen kuulumisiaan. Normaaliarjessa alamme ehkä kaipaamaan vielä enemmän. Yhteisiä lemmenlomia ja muuta sellaista.

Suuri kysymys siis kuitenkin kuuluu: milloin arjen ”neutraali taso” on niin alhaisella tasolla, että voimme antaa itsellemme luvan lähteä etsimään parempaa? Mikä vaikkapa seuraavista asioista tai niiden yhdistelmistä oikeuttaa siihen:

  • puoliso ei puhu eikä pussaa, ja viettää kaiken työltä liikenevän ajan kavereiden kanssa tai sohvalla maaten
  • taloudellisesti ja turvallisuuden kannalta asiat ovat ihan ok, mutta seksiä ei ole juuri koskaan ja läheisyyden tunnekin puuttuu lähes kokonaan
  • elämässä on kaikki hyvin, puoliso ostaa lahjoja ja yhdessä käydään lomillakin, mutta se suuri kipinä ja leiskuva tunne, jota kokee työtoveriaan kohtaan puuttuu omasta suhteesta täysin
  • puoliso on joskus käyttäytynyt väkivaltaisesti ja vaikka akuuttia pelkoa sen toistumisesta ei olekaan, niin koskaan ei voi olla täysin varma.

Jos keksisin tähän kysymykseen yksiselitteisen vastauksen, voisin kirjoittaa kirjan joka myisi miljoonia. Kysymykseen ei kuitenkaan taida olla yksinkertaista ja kaikkiin tilanteisiin sopivaa vastausta. Muutamia ajatuksia voin kuitenkin yrittää antaa.

  • Väkivaltaa ei mielestäni kenenkään tarvitse sietää. Tämä on siis riittävä syy lähteä.
  • Euforian ja rakastumisen tunne ei ole riittävä syy jättää nykyistä puolisoa ja lapsia. Tutkimustenkin mukaan tämä tunne kuitenkin yleensä häviää parissa vuodessa. En väitä, etteikö tätä kautta voisi muodostaa uutta erittäin hyvääkin parisuhdetta, mutta onko oma etu niin suuri, että kannattaa tuottaa tuskaa muille?
  • Jos parisuhteessa ei ole lapsia, voi kynnys lähtemiselle olla matalampi. Tällöinkin voi kuitenkin satuttaa erittäin pahasti toista ihmistä, eli nykyistä kumppania.
  • Mikäli suhteessa on lapsia ja parisuhde ja perhe-elämä näyttäytyy heihin päin normaalina ja ”ihan ok” -tasoisena (eikä jatkuvana riitelynä ja tappeluna), tulee ottaa huomioon mahdollisen eron vaikutukset lapsiin. Lue täältä lisää siitä, miten joidenkin tutkimusten mukaan ”perus hyvässä perheessä” lapsille yllätyksenä tuleva ero voi aiheutta heille pitkäaikaista ahdistusta ja masennusta siinä missä jatkuvassa vihamielisessä ja turvattomassa ympäristössä eläminenkin.

Nyky-ymmärrykseni mukaan kynnyksen erolle pitäisikin olla perushyvissä perheissä varsin korkea ja sen sijaan tulisi tehdä kaikki mahdollinen, että myös vanhemmat olisivat tyytyväisiä elämäänsä kyseisessä perheessä.

Esitänkin loppuun jälleen kysymyksen. Vastaa tilanteestasi riippuen jompaankumpaan seuraavista.

  • Jos et ole tyytyväinen nykyiseen ”perusolotilaasi” parisuhteessa, eli suhteen ”neutraaliin tasoon”, näetkö ensimmäisenä ratkaisuna nykyisen suhteesi kehittämisen vaiko uuden suhteen etsimisen?
  • Jos kumppanisi ilmaisee tyytymättömyyttä suhteeseenne, mikä estää sinua tarttumasta asiaan asiantilan parantamiseksi? Näetkö asian turhanpäiväisenä hömpötyksenä, kun teillä on kuitenkin kaikki asiat perushyvin? Etkö usko, että kumppanisi voi oikeasti tuntea siten kuin hän sanoo? Etkö usko, että kyseinen asia (esimerkiksi seksin puute) voi oikeasti olla niin suuri murhe? Tuntuuko sinulta nololta tai vaikkapa ”naisten hömpötykseltä” puuttua parisuhdeasioihin esimerkiksi läheisyyttä ja hellyyttä lisäämällä (tosimies kun ei puhu eikä pussaa…)? Vai onko taustalla kenties oma (tiedostamaton?) trauma, joka tuo estoja? Vai oletko vain liian saamaton ja laiska tarttumaan asiaan?

Näistä jälkimmäinen on tietysti se hankalampi tilanne sille, joka suhteessa kärsii. Jos puoliso ei halua tehdä asialle mitään pyynnöistä huolimatta ja oma keinovalikoima on lopussa niin oikeuttaako se pakkaamaan tavarat ja lähtemään? Moni tuntuu ajattelevan, että vastaus kysymykseen on ”kyllä”. Ennen lähtöä kehotan kuitenkin kysymään itseltään vielä kerran, onko kaikki mahdollinen tosiaan tehty? Käyty myös ammattilaisen puheilla, edes yksin jos kumppani ei sinne suostu lähtemään. Tämä on kokonaisuudessaan mielenkiintoinen kysymys, mutta nähdäkseni oman kirjoituksensa paikka.

Itse uskon kuitenkin, että olemassa olevien parisuhteiden kehittämisessä piilee mahtava käyttämätön voimavara yhteiskunnassamme. Ihminen on päässyt avaruuteen, pystyy luomaan uudet toimivat jalat amputoitujen tilalle ja tuottaa jopa suhteellisen puhdasta energiaa uusiutuvista lähteistä. Mutta paljonko käytännön parisuhdetaitomme ovat kehittyneet kivikaudelta? Tätä pohdin tämän kolmiosaisen kirjoitussarjan viimeisessä osassa alkavana viikonloppuna.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *