Tapahtui tänään: lapsi kinusi television katsomista ja itseäni väsytti niin, että teki vain mieli ottaa kirja käteen ja asettautua nojatuoliin lukemaan. Jotenkin onnistuin kuitenkin kokoamaan voimat ja ehdotin lapselleni ulkoilua lumitöiden ja lumilinnan rakentamisen muodossa. Lapsi innostui välittömästi ja televisio unohtui sillä sekunnilla, puheen siirtyessä lumilinnaan ja lapsen rientäessä eteiseen. Jäin miettimään, kuinka paljon lapset oikeasti olisivat valmiita ulkoilemaan, mikäli vain vanhempana saisin itsestäni irti rajattomasti energiaa ulkoilla heidän kanssaan.
Myönnän auliisti, että tämä päivä oli vähemmistössä ulkoilun suhteen. Aivan liian harvoin saan itsestäni irti sen, että lähden lasten kanssa ulkoilemaan. Kuitenkin nämä ulkoilut ovat olleet kerta toisensa jälkeen mukavia kummallekin osapuolelle. Paljon mukavampia, kuin television katsominen tai lukeminen, jota ehtii tehdä myöhemmin illallakin. Miksi siis en saa itsestäni irti? Ja kuinka paljon lapset oikein olisivat valmiita ulkoilemaan, mikäli itse jaksaisin panostaa asiaan?
Erityisesti jälkimmäinen kysymyksistä jäi vaivaamaan itseäni. (Vaikka ensimmäinen ehkä olisikin perheen hyvinvoinnin kannalta oleellisempi, eli palataan tämän selvittelyyn jossain myöhemmässä kirjoituksessa.) Onneksi tähän jälkimmäiseen kysymykseen on mahdollista saada suhteellisen helposti vastaus. Mikäli olemme terveitä, aion testata asiaa tulevana viikonloppuna, jolloin kaiken järjen mukaan pitäisi olla kohtuullisen hyvät ulkoilu- ja erityisesti lumilinnanrakennuskelit.
Jos siis tänään viihdyimme lumitöissä ja lumilinnaa tehdessä parisen tuntia ulkona, saa nähdä kuinka kauan aikaa vierähtää viikonloppuna. Kerron sitten täälläkin sunnuntaina illalla tai ensi viikon alkupuolella, kuinka kävi. Hyytyikö isä ennen lapsia, vaiko päinvastoin?